New York
02.12.2009 8:05
Tuuli nostaa ilmaan muovipussin. Se kieppuu hetken edessäni kuin pääni korkeudella leijaileva pieni pilvi. Kädet sivuille levitettyinä limboan itseni pussin alle, muutaman sekunnin ajan valkoinen pussi pullistuu avonaisen suuni edessä kuin puhekupla. Musta mies sivuuttaa minut sanoen jotain, mutta hänen sanansa hukkuvat liikenteen meluun. Silmien huvittunut vilahdus viestii kuitenkin kahta tuntematonta yhdistävästä huumorintajusta, yhteisestä seikkailusta tämän roskiin heitetyn elämästä kertovan sarjakuvalehden sivulla. Tuuli vie muovipussin, jatkan kulkuani pujotellen vastaantulijoiden loputtomassa virrassa.
Taksit syöksyvät keltaisten jättiläiskalojen kaltaisena parvena pitkin leveää, yksisuuntaista katua. Uudet ja vanhat, likaiset ja puhtaat, kauniit ja rumat, mutta ennenkaikkea suuret rakennukset kohoavat kuin ikkunalliset vuoret suoraviivaisten kanjonien reunoilla. Pilvenpiirtäjien yläpuolella pörisevät ja kaartelevat helikopterit lintujen tai kärpästen kokoisina.
Canal Streetin ja kuudennen Avenuen risteyksessä viittilöi tukeva, tummahipiäinen rouvashenkilö manhattanilaisen liikennepoliisin kärsivällisyydellä ja varmuudella, saaden autot kuin härkälaumat noudattamaan haluamaansa järjestystä. Jalankulkijat lähtevät ylittämään katua omalla vuorollaan, poliisi puhaltaa pilliinsä, pudottaudun maanalaisen pysäkille johtaville portaille ja painun maan uumeniin.
Korvia huumaavalla kirskunnalla ja pauhulla saapuu juna ankealle ja askeettiselle pysäkille. Subwayn käytävien seinissä kaikuvan melun säestäminä astuvat ihmiset ilmeettöminä vaunuihin. Kirkkaan teräksisenä kiiltelevien vaunujen kylkiin heijastuu viininpunaisia ja turkoosinsinisiä valoja, jotka kimaltelevat kuin tänne jonnekin köyhyyden ja ankaruuden keskelle kätketyn aarteen heijastukset.
Hetken päästä kuljen taas maan pinnalla. Kellarikerroksen ravintolan luukusta lennähtää jalkakäytävälle musta jätesäkki. Kumara, rääsyihin kietoutunut pieni nainen heittää säkin tottuneesti olalleen ja kiikuttaa sen läntisen 34. kadun ja Broadwayn risteykseen. Kadulle kertyneen jätekasan nielaisee kyytiinsä kohta paikalle rämistelevä, kiiltäväpakoputkinen roska-auto.
Kuormurin perään pysähtyy hetkeksi linja-auton pituinen, valkoinen limousine. Vaaleanpunaisiin höyheniin pukeutunut nuori tyttö nousee autosta. Kohtaukset kadulla miljonääreineen ja kerjäläisineen vaihtuvat niin tiuhaan, että kaikki näyttää hyvin harjoitellulta musikaalilta.
Seuraavana päivänä valmistaudun hotellihuoneessa omaan esitykseeni. Peitän kasvoni sideharsolla ja kiinnitään päähäni ecuadorilaiselta kukkakauppiaalta ostamani ruusut. Kävelen Brooklynin sillalle, ohiajavasta autosta joku huutaa:”Is that Michael Jackson?” Jalkakäytävällä huutaa toinen: ”No, but I like it!” Kuljen päivän aikana Manhattanin ja Brooklynin välisen sillan moneen kertaan edestakaisin. Kohtaan tuhansia kasvoja, silmiä, paljon puhuvia ilmeitä ja eleitä.
Marraskuisen päivän hämärtyessä repäisen naamion kasvoiltani ja kuljen kerran vielä yli sillan. Kaikkialta maailmasta tänne saapuneiden eri rotuisten ihmisten kanssa katselen auringonlaskussa siintävää Vapauden patsasta. Vieressäni seisova hurjannäköinen matkamuistokauppias huomaa sylissäni olevat kukat: ”Hei, sä oot se kaveri, joka äsken käveli tässä kukat päässä. Miksi sä teit sen?” ”Just for life”, vastaan hänelle ja hän toistaa vastaukseni katsoen minua suoraan silmiin ja nostaen peukalon pystyyn.
PEKKA KAINULAINEN
Kirjoittaja on
karjalohjalainen taiteilija
ja taideopettaja
