Mari Ojala saa migmatiitin lohkeamaan
24.02.2010 8:05
Elina Laiho
Kevyesti nousee. Kiviseppä Mari Ojalan pajan ovella on joskus tiedusteltu, onko paikalla yhtään miehiä. -Vielä ei ole tarvittu, on Ojalan vastaus. (Kuvaaja: Elina Laiho)
Fiskarsin entisellä veitsitehtaalla ovelle tulee vastaan nuori, pienikokoinen nainen, jonka reilu kädenpuristus antaa vinkin piilevästä voimasta.
–Kukaan ei ole vielä koskaan arvannut, mitä teen työkseni, sanoo Mari Ojala.
Ojalan ammatti onkin sen verran harvinainen, ettei sen olemassa olosta moni edes tiedä.
Mari Ojala on kiviseppä.
Hän heiluttelee työkseen puolitoistakiloista moskaa, eli isoa vasaraa ja halkoo kivenlohkareita käsityönä.
Kun kokoa on 158 senttiä ja 60 kiloa, moni ei heti usko kuulemaansa. Mutta niin se vain on, tällä tytöllä on nimittäin kivimiehen ammattitutkinto.
Olen pirun pahapäinen–Tässä on ihan tällainen perusrälläkkä, esittelee Ojala työvälineitään.Tärkeä työväline on myös paineilmavasara, jota Ojala lempeästi kutsuu pörräksi.Kiveä työstetään kuluttamalla tai iskemällä. Teollisemmassa tuotannossa kivet leikataan automatisoitujen leikkurien avulla, mutta Ojalan pajalla sellaisia ei näy.–Olen taidekäsityöläinen. Ehkä joskus voisin käyttää itsestäni nimitystä taidehakkuri tai veistäjä, kuvailee Ojala.Kivenjärkäleiden siirtely ja työstäminen onnistuu ihan omin avuin. –Olen pirun pahapäinen. Jos ei nouse, päästän pari ärräpäätä, niin sitten nousee.Sauna on kivisepän suuri ystäväKiviseppä Ojalan pajalla valmistuu kivestä melkein mitä tahansa, hautakivistä veistoksiin ja tarjoiluastiosta riipuksiin.Työn alla on tilaustöitä ja näyttelyteoksia, muun muassa Helsinkiin Vanhaan kirkkopuistoon ensi kesäksi.Fiskarsin tulevaan kesänäyttelyyn on tulossa installaatio, jossa on mukana valoa, ääntä ja tietenkin kiviä.–Tarvitsen kaksi puolitoista tonnista jötikkää. Lähden etsimään niitä tuolta metsistä. Ojala sanoo tuntevansa kivien rakenteen ja käyttäytymisen työstettäessä, mutta lajituntemus ei ole kovin kattava.–Usein ihmiset tulevat kysymään jostain poimimastaan kivestä, mitä lajia se on. Useinkaan en tiedä vastausta. Korukivistä en tajua yhtään mitään.Pölyisimmät ja mutaisimmat työvaiheet taittuvat pihalla. Mutaa lentää ja rälläkästä tulee pölyä ulos 150 kilometrin tuntivauhdilla.–Sauna on kivisepän suuri ystävä, nauraa Ojala.Kivisepän ammatti on harvinainen, sillä Suomessa ei ole koulua, josta kivisepäksi voisi valmistua.Ojalan oma tie ammattiin on kulkenut sattumien kautta. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän meni auttamaan tuttavien kiviliikkeeseen. Työ oli enimmäkseen hautakivien kaiverrusta.–Olin oppisopimuksella Anne ja Ilkka Hirvilahden kiviliikkeessä Malmilla, kunnes he myivät liikkeensä.–Sain läksiäislahjaksi 300 kiloa painavan klöntin ja kehotuksen tehdä siitä jotain kivaa.Klöntistä tuli Ojalan ensimmäinen veistos, saukko. Nyt saukko on asunut emäntänsä kanssa puoli vuotta uudessa kodissa Fiskarsin ruukissa. –Tätä en voi myydä. Sillä on niin paljon tunnearvoa.Fiskarsiin saukko sopii mainiosti, sillä kivisepän työhuoneen vieressä virtaavalla joella on talven ajan asustellut aivan oikea saukko. Kyläsaukko on päässyt jopa MTV3:n kymmenen uutisten loppukevennykseksi.Tämä on elämäntapaOjalalla on ollut oma firma pystyssä kolmen vuoden ajan ja töitä on riittävästi vuodeksi eteen päin.
Akvaariomaisen työtilan isot kadulle aukeavat ikkunat tarjoavat ohikulkijoille mahdollisuuden ihmetellä pajassaan tanssahtelevaa seppää.
Vaikka raskaat työt sujuvat lauleskellen, kiven hakkaaminen on kuluttavaa ranteille ja kyynärpäille.
–Olen kohta kolmekymppinen ja tiedän, ettei tätä työtä voi jatkaa koko ikää.
Tulevaisuuden suunnitelmissa on eri materiaalien yhdistäminen kiveen ja muidenkin materiaalien työstäminen jatkossa.
Mutta sitä ennen kiviseppää odottavat seinällä 30 työn lista, pöydällä läjä timanttilaikkoja ja hangessa jötikkä Lapin marmoria.
–On tämä elämäntapa. Täällä koikkelehdin verkkarit jalassa. Omistan myös korkokengät, mutta en käytä niitä, jos ei ole pakko.
