Viulut soivat tulevien mestarien käsissä

16.12.2009 8:05

Seija Henriksson

Joulukuinen ilta on pimeä. Lumensekaista räntää sataa ja maa on saanut vaalean peitteen, mikä tekee metsän keskellä kulkevan tienmaiseman kauniiksi.

Pimeyden keskeltä ilmaantuu Päivölän virkistyskoti valoineen. Päärakennuksesta tulee juuri ulos puolenkymmentä iloisesti juttelevaa nuorta, joillakin on soitinkotelo kainalossaan.

Ovessa oleva lappu kehottaa riisumaan kengät, ja eteisessä on rivi jalkineita, joten talossa on selvästikin hyvä kenkäkuri.

Korkeiden peiliovien takana soi viulu. Niin pitääkin. Meneillään on nuorten lahjakkaiden viulunsoittajien mestarikurssin toinen jakso.

Mestarikurssin vetäjät ovat kansainvälisesti tunnettu viulisti Elina Vähälä ja Sibelius-Akatemian viulumusiikin lehtori Janne Malmivaara.

He saivat Suomen Kulttuurirahaston myöntämän 240 000 euron apurahan ja perustivat Viuluakatemian, joka toteutuu viisivuotisena projektina.

–Olihan meillä tarkat toimintasuunnitelmat ja perustelut sekä hyvin arvovaltaiset suosittelijat, mutta silti suu jäi auki kun sieltä soitettiin ja kerrottiin apurahan saamisesta, sanoo Elina Vähälä.

Kun rahoitus oli varmistunut, sana lähti kiertämään musiikkioppilaitoksia. Koesoitot järjestettiin Helsingissä.

–Kuuntelimme lähes viisikymmentä hakijaa ja heistä valitsimme kymmenen oppilasta, jotka katsoimme soveltuvimmiksi tälle kurssille, jatkaa Elina Vähälä. Valintaryhmässä oli mukana myös alttoviulun ja kamarimusiikin lehtori Teemu Kupiainen Sibelius-Akatemiasta.

Mestarikurssi järjestetään 2-3 kuukauden välein ja ohjelma on lyöty lukkoon puolitoista vuotta eteenpäin. Kolmas vakinainen opettaja apurahan saajien lisäksi on viulutaiteilija, Münchenin musiikkikorkeakoulun professori Ana Chumachenco.

–Meillä on vapaat kädet ja voimme käyttää myös vierailijaa jos professori Chumachenco on estynyt kuten nyt kun meillä on professori Tuomas Haapanen opettajana, kertoo Janne Malmivaara.

Nöyryys ja kunnioitus musiikkia kohtaan.Eri puolilta Suomea valitut 10-17-vuotiaat oppilaat ovat todellisia lahjakkuuksia. Heidän lisäkseen kurssille tuli pariksi päiväksi kuuden nuoremman oppilaan juniorifarmi.–Nyt puhutaan paljon monimuotoisuudesta, mutta jotta monimuotoisuutta voi tulla, on perusasiat pantava järjestykseen, sanoo Janne Malmivaara. Hän korostaa sitä, että mestarikurssi on lisäkoulutusta omalle perusopiskelulle.–Mestarikurssi ei missään tapauksessa kilpaile oppilaiden saaman oman opetuksen kanssa, sillä kurssille on haettu ja sillä käydään oman opettajan suosituksesta, tarkentaa Janne Malmivaara.–Me haluamme, että nämä nuoret ovat vielä joskus itsenäisiä muusikkoja, joilla työn ilo ja järjestys säilyy. Siihen kuuluvat myös nöyryys ja kunnioitus musiikkia kohtaan, hän sanoo.–Viulun kanssa työskentely on puurtamista. Laadun tavoitteisiin ei pääse ellei halua kehittyä ja vaatia itseltään parasta. Jos aikoo suuntautua ammattiin, on taso kova ja orkesteripaikan saadakseen pitää osata todella soittaa, sanoo Elina Vähälä.Siihen, että viisivuotista mestarikurssia käydään juuri Nummelan Päivölässä, juontavat juuret Kuhmosta. Paikkana Päivölä on samalla tavalla rauhallinen kuin Kuhmo, vaikka ei yhtä syrjässä.–Kiitos Seppo Kimasen, jonka järjestämällä vastaavalla kurssilla olimme molemmat aikoinaan. Se oli niin tärkeä lisä normaaliin opiskeluun ja kuin taikapiiri toisessa maailmassa. Kaikki vaativuus ja se, että sai todella antaa parastaan, kertoo Elina Vähälä.–Tällainen kurssi tuo vauhtia omaan opiskeluun ja se vauhti pysyy. Kimaselle kiitos siitä, että keksi tällaisen hyvin yksinkertaisen, mutta toimivan ajatuksen, sanoo Janne Malmivaara. Soittaminen on nyt ykkösprioriteetti.Yksi mestarikurssin oppilaista on helsinkiläinen Pekko Pulakka, 17, joka on viime keväästä lähtien valmistautunut tammikuun toisena päivänä järjestettävään Kuopion viulukilpailuun. Kilpailu on hänelle kokemuksena ensimmäinen.

Pekko Pulakka aloitti viulunsoiton 6-vuotiaana ja opiskelee nyt Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa Janne Malmivaaran oppilaana.

–Soittaminen on nyt ykkösprioriteetti, sanoo muun muassa politiikasta kiinnostunut nuori mies. Haasteita on edessä enemmänkin, sillä ylioppilaskirjoitukset ovat keväällä. Ne hän aikoo hoitaa kerralla pois päästäkseen taas asioissa eteenpäin.

Viuluakatemiaan pääsy oli tärkeää ja kokemuksena hieno mahdollisuus. Hän pitää leirimuotoista kurssia hyvänä ratkaisuna.

–Täällä on aikataulu kyllä ihan täynnä. Omien oppituntien lisäksi meillä on mahdollisuus olla kuuntelemassa toisten oppitunteja ja sitä tehdäänkin paljon, sanoo Pekko Pulakka. Hänen mielestään toisten opetusta kuuntelemalla oppii itsekin paljon.

Viulun valikoituminen soittimeksi tapahtuu monilla eri tavoilla.

Elina Vähälä näki televisiossa Viuluviikarit musiikkimaassa-ohjelman ja sen jälkeen 3-vuotias oli myyty. Vaatimuksiin vastasi isoäiti, joka ammattipianistina oli sitä mieltä, että onhan tytön viulu saatava ja osti ensimmäisen viulun.

Opettajakin löytyi heti ja nyt Elina Vähälä kuuluu suomalaisten instrumentalistien kansainväliseen kärkikaartiin. Soittimena on Suomen Kulttuurirahaston omistama Stradivarius-viulu vuodelta 1678.

Janne Malmivaaran vanhemmat ovat kertoneet hänen ruinanneen viulua pitkään. Kerran sitten perheen ollessa kaupungilla äiti ja poika odottivat musiikkikaupan edessä isää joka pian tulikin sieltä viulukotelon kanssa.

–Viulu on niin vaativa istrumentti, että voidakseen soittaa, sitä pitää todella rakastaa, hän sanoo.

Pekko Pulakka muistelee, ettei viulu ollut ehkä välttämättä ainakaan musiikkileikkikoulun aikaan mitenkään tärkeä. Hän meni kuitenkin viulutunnille kokeilemaan ja sen jälkeen soitin tulikin tutuksi. –Se oli hyvä valinta, hän sanoo nyt runsaat kymmenen vuotta myöhemmin.

Keskustelua aiheesta

Keskustelupalstalle ei voi toistaiseksi jättää uusia viestejä perjantain klo 16:n ja maanantain klo 8:n välisenä aikana.