Taavetti
21.04.2010 8:05
Lapsena ihmettelin isäni toista nimeä. Kummallinen nimi. Eihän se oikeastaan ole mikään nimi. Tai jos onkin, niin eihän kenelläkään nykyään elävällä ihmisellä voi olla sellaista nimeä. Onneksi sentään olivat älynneet laittaa sen toiseksi nimeksi eivätkä ensimmäiseksi. Siinä nimessä oli jotenkin naurettava kaiku, suoraan sanoen: hävettävä. Kas kun ei Jahvetti.
Myöhemmin selvisi, että isäni oli saanut toisen nimensä isältään. Se riitti selitykseksi. Joku sellainen ilmiö kuin isän isä, jota en ollut milloinkaan tavannut ja jota en kuulemma milloinkaan voisikaan tavata, viittasi johonkin niin kaukaiseen, niin muinaiseen aikaan, että se jotenkin selitti nimeen liittyvän älyttömyyden. Jo isä tuntui olevan minusta kaukana. Mutta Taavetti oli niin kaukana, ettei häntä enää ollutkaan.
Vuodet kuluivat, mutta isän nimi oli ja pysyi muuttumattomana. Aina kun hänen koko nimensä mainittiin (ja siihen vääjäämättä sisältyi myös tuo toinen nimi), sävähti mielessä jotain outoa. Sitkeästi nimeen piintynyt nolouden ja myötähäpeän leima alkoi vähitellen väistyä ja tilalle pyrki jotain muuta.
Ehkä vähittäinen isäni kohtaloon alistuminen johti asian hyväksymiseen ja pikku hiljaa nimi alkoi jo sisältää jonkinlaista tuttuuden tunnetta. Ja lopulta, nimestä tuli arvoitus, joka kirjoittamattomana sisältyi myös minun nimeeni. Kuka ihmeen Taavetti?
Himmeästä, tumman ruskeasta ja kellertävän valkoisesta valokuvasta katseli minua aina liikkumattomin kasvoin selkeäpiirteinen ja rauhallisen oloinen, harmaatakkinen mies. Hänen karheakätisen, tupakkia sauhuttelevan veljensä tapaaminen aiheutti minulle erityisen tunteen, jossa sekoittuivat jännitys ja ilo. Valokuva isäni isästä pyrki silloin mieleeni.
Erityiset olivat myös tuntemukset pikkupoikana, kun pidin hänen raskastekoista vasaraansa ja kyläsepän takomia hohtimia käsissäni. Ja monasti aikuisena, rakentaessani hirsistä työhuonettani, tunsin vereni virtauksessa Taavetin läsnäolon. Yhteys nuoruudessaan kirvesmiehenä toimineeseen isoisääni rauhoitti kärsimätöntä mieltäni ja tuotti tekemisen iloa. Öisiin rakentamisen hetkiin saattoi väsymyksestä huolimatta hiipiä yhtäkkinen voitonriemu. Tässä kaikessa oli sittenkin jotain mieltä. Nyt oli tullut Taavetin vuoro!
Rintamalla, jossain vaiheessa perääntymistä, oli silloin kolmivuotiaan isäni isä saanut kuolettavan osuman. Joku oli nähnyt hänen kaatumisensa ja henkensä kaupalla palannut hänen luokseen, mutta Taavetti oli sanonut, ettei hän tästä enää selviäisi. Ja että olisi paras jättää hänet tähän.
Myöhemmin isän äidille oli kerrottu, että viimeinen kuva Taavetista oli, kun tämä istui mättäällä nojaten selkäänsä vasten puunrunkoa. Sen jälkeen kukaan ei enää nähnyt Taavetti Kainulaista. Sodan virallisissa tilastoissa hänet merkittiin kadonneeksi. Myöhemmin, sota-arkistojen avauduttua, yritti isäni löytää jotain tietoa oman isänsä kohtalosta, mutta mitään ei löytynyt. Ainoa muisto, joka hänellä isästään on, on tunne sylissä istumisesta. Ja sitten tietenkin koko tämän kertomuksen aihe. Se toinen nimi. Taavetti.
PEKKA KAINULAINEN
Kirjoittaja on karjalohjalainen taitelija ja taideopettaja
