Kenraali Gustav Hägglund teki loisteliaan uran ja talloi matkan varrella lukuisia liikavarpaita ja tavallisiakin varpaita sanomalla ennen kuin ajatteli.

Kenraalit ovat perinteisesti kirjoittanet kirjoja itsestään (kaikki), sodistaan (useimmat), toisistaan (aikalaisista ilkeästi ja menneistä ylistäen), Ranskasta (Heinrichs) tai Lapista eräjuttuja ja satuja (Wallenius). Mannerheimin kirjeenvaihto sekä Aasian matkakertomus ovat nerokasta maailmakirjallisuutta. Hägglundkin osaa kirjoittaa.

Hägglund valitsi 15 suomalaista kenraalia ja teki kirjan ”Värikkäät kenraalit” (Otava 2011).

Sitä markkinoitiin muun muassa lupailemalla pikantteja skandaaleja tai ainakin skandaletteja.

Kirjoituskumppaneikseen hän valitsi kaksi ammattikirjoittajaa, toimittajaa. Näiden kanssa kenraali jakoi urakan niin, että Ilta-Sanomien Pasi Jaakkonen sekä politiikan vapaa toimittaja Matti Simula tekivät kumpikin muutaman artikkelin ja Hägglund kahdeksan. Kirjassa ei missään näy kustannustoimittajan eikä edes oikolukijan sormenjälkiä, surullista kyllä. Tekijöiden jutut erottaa toisistaan muustakin kuin tyylistä.

Kenraalin tekstit ovat vauhdikkaita ja hauskoja. Kun hän kirjoittaa sukulaisistaan, kuten isästään Woldemar Hägglundista tai äidin langosta Einar Vihmasta, ne ovat paikoin myös syvästi koskettavia.

Onhan niissä pari sammakkoa – pitää tietää, että Mannerheim ei tullut valtionhoitajaksi maaliskuussa 1919 vaan joulukuussa 1918! Jopa Otavan oikolukijan pitää tietää, mutta sellaista ei ole. Näistä huolimatta kenraalin tekstiä on ilo lukea ja siitä oppii paljon, koska Hägglundilla on terävä sosiologin silmä, laaja katsanto sekä mestarillinen kertojankyky.

Toimittajien osuudet tuottavatkin sitten kärsimystä ja myötähäpeää niin runsaasti, että joutuu kysymään miksei kenraali tehnyt koko kirjaa itse kun olisi erinomaisesti osannut. Olettiko hän tai kustantaja kirjan uskottavuuden vaativan näitä niin sanottuja ammattilaisia mukaan?

Jaakkonen tietää että Heinrichs on saksalaisperäinen nimi – ei ole vaan vanhaa ruotsia Heinrikssonista lyhenneenä. Jaakkonen saa Heinrichsistä tekemäänsä hataraan jutelmaan mahtumaan kymmenen tällaista noloa virhettä, mutta ei uraan liittyviä faktoja sen vertaa että karriääristä saisi eheän kronologisen kuvan.

Simulan artikkelissa Nenosesta esiintyy Nurmeksen rovasti ”Sigfried Krojerus” kolmeen kertaan. Nimi näyttää mahdottomalta. Googlaamalla sukutauluja ja kaikkea muuta ilmenee kylläkin, että tämä kaikkien tunteman pappissuvun Krogeruksen haara on todella kirjoittanut nimensä ”Kroijerus” mutta ei kuitenkaan ”Krojerus”, eikä etunimi ole Sigfried vaan Sigfrid.

Kielisilmän pitää sanoa, että jos jokin näyttää hassulta, on syytä selvittää miten se on. Muuten Simulan tekstit ovat puisevia ja maneerisia. Niissä on paljon detaljitietoja, eikä sellaisia ajallisia aukkoja kuin Jaakkosella, mutta minkä verran detaljeihin voi luottaa?

Miten sellaista kirjaa uskaltaa siteerata suuressa tai pienessä asiassa, jossa on koko ajan suuria ja pieniä virheitä, joskus monta aukeamalla? Hyvä kenraali, sotaa on parempi käydä yksin kuin kehnojen liittolaisten kanssa joiden sivustat vuotavat ja silmä harittaa.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kouluttaja.