Parin minuutin tv-haastattelu neljä vuotta sitten muutti suomalaisessa politiikan menossa paljon, lähes kaiken. Toukokuun 7. päivänä 2008 Ylen A-studion toimittaja Kirsi Skön kysyi silloiselta Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kallilta, miksi tämä ei ilmoittanut kaikkia lain vaatimia vaalitukiaan.

Vastaus on jo klassikko: ”Koska siitä ei ole säädetty rangaistusta.”

Toimittajat, nuo vallan vahtikoirat, heräsivät. Media ryhtyi tutkimaan poliitikkojen ja liike-elämän kytköksiä. Mistä salaiset vaalirahat tulivat ja kenelle menivät?  Ja, missä tarkoituksessa?

Sitkeän penkomisen jälkeen selvisi vähitellen, että kyseessä oli maan tapa. Vaalituella voideltiin poliitikkoja omat, itsekkäät edut päällimmäisinä mielessä. Pahimmillaan se oli lahjusten antamista ja ottamista. Isot rahat liikkuivat hämärillä tileillä.

Poliisi ja oikeuslaitos syyttäjineen jatkoivat median aloittamaa  selvitystyötä. Viime keskiviikkona Helsingin käräjäoikeus nuiji vaalirahaskandaalin ensimmäiset tuomiot pöytään. Se oli merkittävä, joskaan ei varmasti vielä viimeinen oikeuden päätös tässä jo neljä vuotta velloneessa vaalirahasotkussa.

Väitän vakain mielin,  että tuo Kallin vastaus käynnisti prosessin, joka johti kansanedustaja Ilkka Kanervan runsaan vuoden ehdolliseen vankeuteen törkeästä lahjuksen ottamisesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Sama väitteeni koskee kolmea kohuliikemiestä: Arto Merisaloa, Tapani Yli-Saunamäkeä ja Toivo Sukaria ja heidän rangaistuksiaan. Hekin saavat kiittää tai syyttää, miten päin vain, Timo Kallia.

On tietenkin mahdollista, että vaalirahavyyhti olisi alkanut purkautua jotain toistakin kautta. Mutta kiistatta vallan vahtikoira hoiti työnsä hyvin. Se käynnisti koko tutkinta- ja oikeusprosessin. Kärjessä olivat isot mediatalot, joilla oli journalistista voimaa keskittyä salattujen vaalirahavirtojen reitteihin.

Media ei saa täysin puhtaita papereita vaalirahaselvittelystään. Toimittajille sattui ylilyöntejä ja huteja näiden neljän vuoden aikana. Osaksi nämä johtuivat siitä, että heitä  johdettiin tarkoituksella harhaan tai oltiin visusti vaiti. Peli oli kovaa puolin ja toisin.

Pahin huti osui entisen pääministeri Matti Vanhasen lautakasaan. Ylen Silminnäkijä-ohjelma vihjasi varsin suorasukaisesti, että Vanhanen oli saanut joltakin rakennusfirmalta erikoislautaa joko ilmaiseksi tai ainakin pilkkahintaan.

Toimitus oli hankkinut tietonsa henkilöltä, jolle taattiin lähdesuoja. Hän olisi tullut julkisuuteen vasta oikeudessa. Niin pitkälle ei koskaan menty, eikä lautoja löytynyt. Yle hävisi sen ottelun 3-0 Vanhaselle. Jokin meni lautakasaa penkoneilta toimittajilta pahasti pieleen. 

Viime eduskuntavaalin aikana vallan vahtikoiraa alettiin pilkkaavaan sävyyn kutsua Timo Soinin säyseäksi sylikoiraksi. Vaalissa huonosti menestyneiden puolueiden suunnalta alkoi kuulua moitteita: media mielisteli kritiikittömästi Perussuomalaisia. Vaalitappion kärsineiden mielestä toimittajista oli tullut Soinin sylissä istuvia kilttejä puudeleita, jotka söivät isäntänsä kädestä.

On totta, että Soinista ja hänen puolueestaan kerrottiin näyttävästi sitä mukaa kun PS:n kannatus kasvoi. Se oli normaalia raportoivaa journalismia, ei mitään nuoleskelua. Median ote muuttui tiukemmaksi, kun Soini alkoi kolkutella hallituksen ovia. Vaadittiin selkeitä linjanvetoja. Niitä ei tahtonut tulla. Vahtikoira oli valppaana.

Mediaa ei pidä heti syyttää ajojahdista tai salaliitosta, jos omat sekoilevat. Se on itsensä huijaamista. Politiikassa ja muuallakin.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Ylen politiikan toimittaja, joka aloitti uransa Länsi-Uusimaassa.