Kuten tiedetään, anorektikko näkee itsensä ja maailman vääristävien linssien läpi. Ollessaan Tuonelan porteilla luurangoksi laihtuneena hän vielä peilin edessä horjuessaan itkee, että miks mä oon näin läski. Uhrattuaan koulunsa, työnsä, ihmissuhteensa elämänsä nälälle hän uskoo, että kaikki tulee hyväksi kun hän vain laihtuu vielä 5 kiloa.

Joskus anorektikko voi elää vanhaksikin, esimerkiksi alkoholilla tai uskonnolla elävät miespuoliset anorektikot, jotka ovat tautinsa suhteen ”loppuun palaneita”, mutta jostakin kohti yhteiskunnassa tai tehtävässä tai uskonnollisessa askeesissa kiinni.

Oletteko muuten koskaan miettineet, kuinka moni askeettinen munkki tai nunna on itse asiassa anorektikko, joka naamioi tautinsa pyhyydellä? Anoreksiahan nimittäin tavallisena nuortentautinakin on jotenkin messiaanista, pyhän salaisen tehtävän toteuttamista, tietämättömille läheisille valehdellen.

Tänä leikkausten ja austeriteetin aikana anoreksiasta on tullut eurooppalaisen talouspolitiikan kantava voima. Jos voima nyt sitten on oikea sana tällaisessa yhteydessä.

Ennen vanhaan joko järki tai Keynes neuvoivat, että hyvinä aikoina pitää kerätä pääomaa. Huonon suhdanteen ja matalampien kustannusten aikana sitä pääomaa pitää investoida. Tämä logiikka on murtunut.

Vedetään liinat kiinni ja pahennetaan tilannetta. Luullaan, että jokainen valtio ja kunta joka ottaa lainaa on Kreikka. Lama meni tavallaan ohi, mutta nousukautta ei kuitenkaan tullut.

Kukaan ei uskalla panostaa tulevaisuuteen, tulevaisuus on pantu jäihin. Ja Suomenkin anorektinen hallitus katsoo peiliin ja näkee läskiä. Liikaa kuntia. Liikaa kouluja. Liikaa opettajia. Liikaa hoitopalveluja. Liikaa museoita. Liikaa työpaikkoja.

Ranskan presidentinvaaleissa saattaa olla ratkaisevaa, että Sarkozy lupaa lisää karsintaa, Hollande taas kasvua ja panostuksia. Hollande on luultavasti oikeassa siinä, että anorektinen talouspolitiikka tappaa.

Valitettavasti hänen ehdotuksensa kasvupolitiikan rahoittamisesta sosialisoivalla verotuksella sekä muut äärivasemmistolaiset ja populistiset ohjelmakohtansa merkitsevät yhtä suurta vaaraa taloudelle.

Tauti on oikein diagnosoitu, muutoksen tarve analysoitu, mutta keinot vievät ojasta allikkoon, kuten kävi Mitterrandillekin 80-luvulla. Jos Hollande valitaan, hän Mitterrandin tavoin hajottaa alahuoneen, ja saa vasemmistoenemmistön, jossa sosialistit joutuvat EU-vihamielisten trotskilaisten ja hihhulivihreiden vangiksi.

Sitten hänen on pakko toteuttaa koko tolkuton ohjelmansa ja myöhemmin, saatuaan seuraavissa parlamenttivaaleissa porvarihallituksen, peruuttaa se.

Hollande tarjoaa bulimiaa kuten Helsinki. Kun kaupungin olemassa olevat museot ja sivistystoimi ovat ahdingossa ja anorektinen valtio on tappanut Museoviraston ja alan osaamispääoman, Helsinki mättää 300 miljoonaa uuteen museoon, jolle ei ole sisältöä ja maksaa sen nimestä vuokraa perseelleen menevälle amerikkalaissäätiölle, joka ei muista e,ttä säätiöiden kuuluu antaa eikä ottaa.

Tämä on bulimiaa. Ensin ahmii ja sitten oksentaa. Se on kalliimpi tauti kuin anoreksia, mutta johtaa usein samaan lopputulokseen, ja on kamalaa katsoa voimattomana vierestä.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kouluttaja.