Armeijauudistus alkaa olla loppusuoralla. Pääesikunta on tehnyt siitä oman esityksensä ministeri Stefan Wallinin johtamalle puolustusministeriölle. Sen lopullisia päätöksiä odotetaan jo ensi kuussa. Kenraalit puhuvat puolustusvoimien uudistuksesta, kasarmeilla supistaan armeijan alasajosta.

Esityksessä ei ole enää suuria uutisia. Ne on kerrottu jo pitkin alkuvuotta. Kuusi varuskuntaa ja joukko-osastoa lakkautetaan. Kiistelty Dragsvik ei ole listalla, vaikka se armeijan johdon alkuperäisessä suunnitelmassa siellä oli. Wallinin poliittinen ohjaus pelasti maan ruotsinkielisen sotilasyksikön ainakin muutamaksi vuodeksi.  

Puolustusvoimien henkilöstöä vähennetään runsaalla kahdella tuhannella. Heidän joukossaan on viitisen sataa ammattisotilasta. Se on paljon Suomen kokoisessa maassa. Suoraan irtisanottavia on yli tuhat.

Armeijaremontti lähti liikkeelle Kataisen-Urpilaisen hallituksen määräyksestä. Sotilaidenkin on oltava mukana valtion säästötalkoissa. Toteltava oli. Komentaja se on komentajallakin.

Onko armeija tiukan säästökuurin jälkeen enää täydessä iskussa? Pystyykö se puolustamaan kovan paikan tullen koko maata? Vai pitäisikö Suomen etsiä liittolaisia pahan päivän varalle? Yksin vai yhdessä? Tällaiset kysymykset ovat armeijauudistuksen myötä nousseet nopeasti pintaan.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja, Kokoomuksen Pertti Salolainen esitti viime viikolla, että Suomen ja  Ruotsin olisi vakavasti harkittava yhteistä puolustusliittoa. Kummankin maan puolustusministerit ampuivat ehdotuksen heti lonkalta alas. Nykyinen yhteistyö riittää, Wallin ja Ruotsin Karin Ensrtöm kommentoivat Salolaisen ehdotusta.

Hän ei ole kuitenkaan ihan yksin. Presidentinvaalin alla kaikki ehdokkaat taisivat korostaa pohjoismaista yhteistyötä puolustus- ja turvallisuuspuolella. Yksikään ei tosin mennyt niin pitkälle kuin Salolainen. He eivät esittäneet puolustusliittoa, mutta vähän sinne päin kuitenkin.

Näyttääkin vahvasti siltä, että Pohjoismaiden sotilaallinen yhteistyö tiivistyy lähivuosina. Tuulet puhaltavat nyt siihen suuntaan. Ruotsi on jo suoraan ilmoittanut, että se auttaa sotilaallisesti naapurimaitaan tarpeen tullen. Mitä Suomi vastaa?

EU:n suoran sotilaallisen tuen varaan Suomen ei kannata paljon laskea. Unioni on yrittänyt vuosikausia kehittää yhteistä eurooppalaista puolustusta. Yritystä pidemmälle hanke ei ole  edennyt. Lähtökohta on juhlallisissa julistuksissa ylväs: jäsenmaata ei jätetä yksin, jos joku käy sen kimppuun. Mutta keinot ovat vähissä. EU:lla ei ole omaa armeijaa.

Enpä usko, että vaikkapa Välimeren suunnalta lähdettäisiin hanakasti Suomea sotilaallisesti auttamaan, jos vihollinen tänne jostain päin hyökkäisi. Pohjoismaista, lähinnä Ruotsista, tukea voisikin tulla. On tullut ennenkin, niin kuin Virostakin. Ei paljon, mutta kuitenkin.

Entä Nato? Suomalaisten selkeä enemmistö vastustaa jäsenyyttä. Siksi yksikään merkittävä poliitikko ei Nato-jäsenyyttä ehdota, vaikka mieli ehkä kovasti tekisikin. Suomella on Nato-optio: jäsenyys ei ole ajankohtainen, mutta portti pidetään raollaan. Se riittää toistaiseksi.

Kenraalit vakuuttavat, että rankoista supistuksista huolimatta armeija pystyy hoitamaan perustehtävänsä: puolustamaan koko maata. Hyvä jos näin on, uskotaan!     

Mitä Suomenlinnan Kuninkaanportissa lukeekaan: ”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan apuun” Tämä viisaus piirrettiin portin pieleen kultakirjaimin pari sataa vuotta sitten. Vieläkö se pätee? Vai onko jo aikansa elänyt?

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Ylen politiikan toimittaja, joka aloitti uransa Länsi-Uusimaassa.