Olen höpsähtänyt eläimiin jo sylivauvana. Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ollut varhaisvuosinani liiemmin muuta seuraa.

Eräässä vanhassa valokuvassa pötköttelen niityllä, kaverina vain neljä kanaa. Olen kuvassa noin puolivuotias. Samalta kesältä on toinen kuva, jossa istun hevosen selässä. No, tosin myös kummitätini Vilma on saman hepan selässä ja pitelee minusta turvallisesti kiinni.

Varhaisimmissa muistoissani siintelee kesäinen Lohjanjärvi, jonka rannalla on mummilan huoleton paratiisi, puuhakas maatila kotieläimineen. Turvalliset aikuiset ovat lähellä, vaikka häärivätkin omissa askareissaan. Ystävinäni ovat pihan pikkuötökät, seuralliset kanat, ystävälliset hepat, lempeät lehmät ja navetassa kisailevat kissanpennut.

Yksi ylitse muiden on kuitenkin varsinainen vapauden ja lempeyden filosofi, Palle-hauveli. Auliisti se jakaa sekä oppinsa että koppinsa kanssani.

Elävimpiä lapsuusmuistojani ovat todellakin hetket koirankopissa tai sen edessä olevalla maisemakalliolla. Ja niissä keskustelen sujuvasti koiran kanssa!

Voisin vieläkin vaikka vannoa, että ymmärsimme toistemme puhetta erinomaisen hyvin. Se ei tosin ollut sellaista puhetta, jossa on tarkkoja sanoja, vaan tavallaan mielikuvia. Mutta mielessäni ymmärsin sen kuin puheena.

Myöhemmin minulle tietysti yritettiin opettaa, etteivät eläimet puhu. Tai ettei niillä muka muutenkaan ole älliä tai tunteita. Ilmeisesti se opetus ei koskaan mennyt perille, sillä jatkoin tarinointia eläinten kanssa kaikessa hiljaisuudessa.

Tuota tarinaa alkoi tulla itse asiassa tulvimalla, kun hurmaava kultaturkkinen Paavo-kissa tuli perheeseemme yli parikymmentä vuotta sitten. Jutustelua Paavon eli "Guru Gurnaun" kanssa tulvi lopulta ihan kirjaksi asti. Ja on virrannut siitä lähtien myös muiksi kirjoiksi, kuviksi sekä pakinoiksi.

Satuin äskettäin lukemaan inkoolaisen Maiccu Kostiaisen kirjoittaman kirjan "Hiljaisen viisauden voima (Basam Books 2011). Hän käy siinä vuoropuhelua edesmenneen rakkaan hevosensa Leylan kanssa.

Viisas ja lämpimän huumorin sävyttämä kirja paitsi kosketti, myös riemastutti: On siis ihan oikeasti olemassa ihmisiä, jotka keskustelevat sujuvasti eläinten kanssa, ja ilmoittavat jopa ammatikseen eläinkommunikoija!

Kun naapurikunnassa asuva ystäväni yllättäen kertoi kutsuneensa Maiccu Kostiaisen ihan kotiinsa, pitämään kurssia eläinkommunikoinnista, ilmoittauduin uteliaan innostuneena mukaan. Maicun mutkaton sekä jalat tukevasti maassa oleva esitys sai minut innostumaan eläinten kanssa tarinoinnista entistäkin enemmän.

Kotiin päästyäni kysyin Okko-kissalta, mitä mieltä se on eläinkommunikoinnista. Se tuntui vastaavan:

"Höh, päivänselvä asia. Totta kai me puhumme. Te ihmiset ette vain kuuntele!"

Ehkä siis sittenkin kannattaa varoa, kaiken varalta, mitä tulee höläyteltyä lemmikkiensä kuullen. Tai jopa ajateltua, sillä omat karvakuononi tuntuvat välillä lukevan myös ajatuksiani.

Itse aion tietenkin jatkaa eläinten kanssa tarinointia. Olenhan tullut mummoikään, kuin lapseksi jälleen, ja sen voi panna vaikkapa höperyyden piikkiin.

Eläinrakkaana mummelina olen muutenkin sitä mieltä, ettei eläinten puolestapuhujia ole koskaan liikaa.

Kirjoittaja on läntisen Uudenmaan takamailla asuva kirjailija.