Joulupukin muodonmuutos

Uteliaisuus Joulupukin sukujuuria kohtaan kylvettiin mieleeni jo lapsuuden jouluissa, kun aikuiset esittivät Joulupukille yhä uudestaan ja uudestaan saman kysymyksen: ”No mistäs kaukaa se Pukki oikein tulee?” Iän karttuessa alkoi pikkuhiljaa selvitä, että Pukkihan tulee todella kaukaa ja sen lisäksi vuosikymmeniä kestäneiden henkisten ponnistelujen seurauksena koitti vihdoin se päivä, jolloin kysymykseen oli liitettävä jatkokysymys: ”No minne se Pukki oikein menee?”

Kaikkein kaukaisimman vainuni tästä aattoillan kummasta kulkijasta sain lukiessani Fiskarsin torilta ostamaani Carl Grimbergin Kansojen historia –kirjasarjaa. Muinaisten heettiläisten nuolenpääkirjoituksista on säilynyt muun muassa Telepinus-myytti. Auringon jumalattaren puoliso, kulttuurin jumala Telepinus on kadonnut auringon painuttua horisontissa alimmilleen joulukuun 22. päivänä. Kaikki, jumalatkin, ovat vähällä paleltua, ja silloin jumalten kuningas lähettää etsimään Telepinusta.

Jumalat ja kotka yrittävät löytää kadonneen, mutta turhaan. Mehiläinen ratkaisee arvoituksen, tapaa Telepinuksen ja pistää häntä. Sumun jumalatar lepyttää suuttuneen auringon puolison ja niin Telepinus palaa maan päälle tuoden elämän takaisin. ”Telepinuksen edessä on puu. Puuhun on ripustettu lampaannahka. Siinä on lampaanrasvaa. Siinä on myös vähän ohraa, tähkäpäitä, viiniä. Siinä on myös viisautta suova viesti. Siinä on edelleen hyvä tahto, siinä on myös tyytyväisyys…”

Pukkitutkimusteni kannalta on nykyinen Turkin alue äärimmäisen kiinnostava. Heettiläisten Telepinus-myytti on peräisin Keski-Anatoliasta lähes 4000 vuoden takaa. Ja anatolialaista Myran kaupungin hyväntahtoista piispaa, 300-luvulla jälkeen Kristuksen elänyttä Pyhää Nikolausta pidetään nykyisen kansainvälisen Joulupukin esikuvana.

Kun otetaan huomioon, että minä synnyin vuonna 1956, on ilman muuta selvää, että eurooppalaisen katolisen uskonnon ja pohjois-amerikkalaisen kasvisuutejuomapukin evoluutio ei mitenkään voinut olla hahmottunut lapsenmieleeni, kun ensimmäisen kerran Pukin tapasin. Kovalla kolinalla työntyi huoneeseen mustaan lampaantaljaan sonnustautunut, jäykkänaamainen keppiukko, josta oli vaikea tietää, onko kyseessä ihminen vai eläin. Tämä havainto johdatti minut välittömästi oikeille jäljille. Olin tutustunut suomalaisen samanismin rippeiden juhlavaan ilmentymään ja liioittelematta voidaan todeta nuoruusvuosieni ammatinvalintaan johtaneiden vaikuttimienkin liittyneen läheisesti tuohon väkevään ja herkkään kohtaamiseen.

1970-luvulla Mauri Antero Nummisen ”Joulupukki puree ja lyö”-laulu taisi ensimmäisenä irtisanoutua liian pitkälle menneestä kaupallisesta yksipuolistumisesta. Joulupukki näytti taas toisetkin kasvonsa, vilautti ansaitsemaamme risukimppua. Myöhemmin taiteen kentällä tapasin lukuisia mielenkiintoisia, ajan henkeä ja ihmismieltä kartoittavia Joulupukkeja. Kalervo Palsan tenttu-ukot, Ilkka Juhani Takalo-Eskolan haikeat, Erkki Pirtolan partaansa repivät ja kirvestä heiluttavat sekä Marko Kaiposen pillereitä popsivat ja ristiä kantavat pukkiparat olivat mietityttäviä kommentteja siitä muinaispyhästä, jonka lapsena kerran olimme tavanneet.

Ja nyt, viimeisimpänä villityksenä, vuonna 2010 jälkeen Kristuksen, Jalmari Helanderin ”Rare Exports”-jouluseikkailu. Miltä mahtaakaan Joulupukki näyttää 4000 vuoden päästä? Jokatapauksessa, maailma muuttuu, mutta Joulupukki se vaan kieppuu menneen ja tulevan välissä, vilahtaa ajan ansasta kuin manipuloijia pakeneva mutaatio.

Kirjoittaja on karjalohjalainen taiteilija ja taideopettaja