Joitakin vuosia sitten viisi omaistamme kuoli runsaan vuoden sisällä. Neljällä heistä oli syöpä: tädillä ja toisella enolla keuhkosyöpä, toisella luusyöpä ja isällä haimasyöpä.

Paikkakunnalla ei ollut saattohoitokotia, mutta viimeiset hetkensä kukin heistä vietti sairaalassa. Me omaiset päivystimme heidän luonaan, pidimme kädestä, pyyhimme hikeä otsalta, juttelimmekin, jos potilas jaksoi. Olimme paikalla vahtimassa, että kipulääkitys oli kohdallaan, vaikka potilas ei enää kyennyt itse sitä pyytämään. Kaikissa näissä tapauksissa oli kauhea loppu kuukausien kärsimysten jälkeen.

Olen myös lehdistä seurannut entisen työtoverini aietta matkustaa vuoden kuluttua Sveitsiin eutanasiaklinikalle. Hän sairastaa parantumatonta keuhkofibroosia, jossa keuhkot kovettuvat vähitellen ja lopettavat hapen ottamisen. Edessä olisi hidas ja tuskallinen kuolema, letkuissa makaaminen ennen tukehtumista.

Parkinsonin tautia sairastavat Esko Seppänen ja Iiro Viinanen ovat ottaneet voimakkaasti kantaa armokuoleman puolesta. Seppänen joutui seuraamaan syöpää sairastaneen poikansa loppuvaiheita. Paras mahdollinen kipulääkityskään ei auttanut. Aina ei edes anneta riittävää kipulääkitystä. Parkinsonin taudin loppuvaiheet ovat myös hirvittävät.

Olemme mieheni kanssa usein keskustelleet kuolemasta. Jonain päivänähän se tulee. Kirkoissa rukoillaan varjelusta äkkikuolemalta, mutta juuri tuskaton äkkikuolema olisi parempi.

Entä jos toinen meistä joutuu tilanteeseen, jossa loppu tulee hitaasti, ankarien tuskien kera? Olisiko toisella rohkeutta auttaa, kun toinen tuskissaan pyytää? Pitäisikö nyt, kun vielä on voimissaan, hankkia pari purkkia pillereitä ja nukahtaa pois? Todennäköisesti silloinkin pitäisi pyytää jotakuta ojentamaan ne. Onko ihmisellä oikeus itsemurhaan?

Eutanasia eli armokuolema on rajoituksin sallittu Hollannissa, Belgiassa ja Sveitsissä. Suomessa aktiivinen eutanasia on rikos, mutta toisen henkilön itsemurhan avustaminen ei.

Lähes 70 prosenttia suomalaisista kannattaa eutanasian laillistamista. Vihreät lisäsivät periaateohjelmaansa eutanasian eli ihmisen oikeuden ”paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan, tarvittaessa hyvän saattohoidon turvin tai halutessaan viime kädessä avustettuna”.

Tietenkään ei kuulosta hyvältä lisätä eutanasiaa lääkärien tehtäväksi. Ei se oli helppoa maallikoillekaan, juridiset ongelmat ovat suuret, ja väärinkäytökset mahdollisia. Armopiikki ei edes ole lääketiedettä.

Uskoville asia on yksinkertainen; viides käsky kieltää tappamasta. Raamatussa sanotaan myös, ettei ihminen saa päättää toisen kuolinhetkestä. Oikeastaan lääketieteelliset keinot elämän pitkittämiseksi ovat myös puuttumista elämän pituuteen ja siis uskonnonvastaisia.

Lääkärikunnassakin on sekä puolustajia että vastustajia. Hippokrateen valassa lääkäri vakuuttaa: ”En tule antamaan kenellekään kuolettavaa myrkkyä, vaikka minulta sellaista pyydettäisiin, enkä neuvoa sellaisen valmistamiseen.”

Lääkäriliiton eettisissä ohjeissa sanotaan: ”Lääkärin velvollisuutena on suojata ihmiselämää ja lievittää kärsimystä”, ja myöhemmin: …”Jos laki ja etiikka joutuvat vastakkain, lääkärin on ensisijaisesti noudatettava etiikkaansa”.

Hollannissa lääkäri antaa tarpeelliset selvitykset tehtyään potilaalle reseptin. Maanantaina nähdyn TV-dokumentin hollantilaislääkärit olivat empaattisia, inhimillisiä lääkäreitä, jotka kokivat auttavansa kuolemansairasta potilasta.

Monilla vastustajilla saattaisi arvot ja kanta muuttua, jos joutuisivat kuolevan seuraksi edes pariksi päiväksi. Mutta nykyään kuolevat viedään hyvissä ajoin pois näkyvistä.

Kirjoittaja on harrastajakirjoittaja Karjalohjalta.