Kesätapahtumien määrä on jälleen läkähdyttävän runsas. On laulupäivää, näyttelyä, kesäteatteria, musiikkijuhlaa, urheilukisaa, kyläpäivää, koiralässytyksen MM-kilpailua ja ties mitä karkeloa.

Kuinka kummassa niihin kaikkiin riittää kävijöitä? Eikä varmaan riitäkään. Sillä mitä pienempi järjestäjä ja suppeampaa yleisöä kiinnostava ohjelma, sitä vähemmän se vetää väkeä. Valtaisan vaivan nähneet pari puuhaihmistä ovat sitten pahoilla mielin, kun paikalle vaivautuu tuskin ketään.

Toki myös säidenhaltijalla on osansa.

Viime lauantaina sää oli kylmä ja kaiken kukkuraksi tihuutti vettä. Ennuste ei siis ollut hyvä, ei ainakaan syrjäisen kylän toritapahtumalle. Siitä huolimatta päätin lähteä sellaiseen, sillä tarvitsin yksinkertaisesti tuuletusta. Niinpä suuntasin Taalintehtaalle, Kemiönsaaren takalaidalle.

Yllätyin. Ensin sitä, ettei autolle ollut löytyä paikkaa edes kohtuullisen kävelymatkan päässä torilta. Ja sitten sitä, että tori oli täynnään iloisia, keskenään rupattelevia ihmisiä. Tunnelma oli liki epätodellinen. Aivan kuin kukaan ei olisi sattunut huomaamaan, ettei ollutkaan kaunis kesäpäivä.

Keskellä toria loisti iloisenkeltaisena väriläiskänä eriskummallisin kahvila, minkä koskaan olen nähnyt. Se oli vanha, kolmipyöräinen tavaramopo. Mopon penkille mahtui juuri ja juuri komea kahvikone.

Suloinen kahvintuoksu ja suurelle, puiselle kaapelikelalle katettu viettelevä paakelsivalikoima houkuttelivat tietenkin myös maistamaan. Olin oitis koukussa. Vaan ihmekös tuo, kun kahvi oli reilun kaupan parasta laatua ja täysmaito täyttä luomua, puhumattakaan siitä kielen mukanaan vieneestä, syntisenhyvästä valkosuklaakakusta...

Tarvitaan roppakaupalla innostusta ja luovaa hulluutta, mutta myös vankkaa osaamista, jotta moinen kahvila toimii. Idean takaa paljastuikin monitaitoisten osaajien osuuskunta Vinde ja yhteisökahvila Lalla Vinde.

Osuuskunta kertoo nettisivuillaan, että sen tarkoitus on rakentaa onnellisempaa yhteiskuntaa ihmisille merkityksellisen osallistumisen ja yhteisen tekemisen avulla. Eikä sellaiselle voi muuta kuin nostaa peukkunsa, toivottaa onnea – ja osallistua itsekin.

Perinteiset yhteisöt perustuivat perheeseen, sukuun, kylään ja heimoon. Ne ovat ainakin osin murentuneet ja maailma on muuttunut yksilökeskeisemmäksi. Onko yhteisöllisyys siis kadonnut?

Sanoisin, että yhteisöllisyys on vain muuttanut muotoaan ja tulossa uudelleen, suorastaan rytinällä. Yksi muotohan ovat esimerkiksi sosiaalisen median verkostot, kuten facebook.

Mutta ihmiset kohtaavat uudella tavalla myös ihan kasvokkain. Se voi olla niinkin yksinkertaista, että välittää lähimmäisestään ihan tavallisessa arjessa. Jos huomaa, ettei toinen oikein jaksa yksin, voi kuunnella, auttaa konkreettisesti tai sanoa vaikka vain muutaman rohkaisevan sanan.

Eräs yhteisöllisyyden muoto ovat uudet ja erilaiset yhteisöllisen asumisen ratkaisut. Yksi mielenkiintoisimmista, ainakin omasta ikä- ja näkökulmastani, on senioriyhteisö Helsingin Loppukiri. Siellä mummot ja papat näyttävät mainiota mallia: Jokainen on arvokas yksilö ja hyväksytty omana itsenään. Silti koko yhteisön tuki on käytettävissä, niin paljon kuin haluaa.

Ja niinhän sen pitääkin mennä: Olemme yhä yksilöitä, mutta yhdessä olemme enemmän, oli sitten kyseessä oma arki tai vaikkapa sen kylän kesätapahtuman järjestäminen.

Kirjoittaja on läntisen Uudenmaan takamailla asuva kirjailija.