Rajussa öisessä ukkosmyräkässä ihminen tuntee itsensä aika pieneksi.

Kun ukkonen äskettäin parisen tuntia ryski ja salamat läiskyivät tauotta, osasin vain toivoa, ettei mökki tälläkään kertaa kärähdä ja itse perheineni säilyn hengissä. Saatoin vain odottaa, että taivaallisen valokatkaisijan rämpytys vihdoin lakkaisi.

Miten lie tuota äskettäistä ukkosyötä valvoessani tulikin mieleen synkkä eurotaivas eli euroalueen syvenevä kriisi. Nuokin uhkakuvat saavat tavallisen kansalaisen tuntemaan itsensä hyvin pieneksi ja voimattomaksi.

Melkein vatsanpohjasta kouraisi, kun Osakesäästäjien Keskusliiton toiminnanjohtaja Tomi Salo viime viikolla totesi: "Nyt näyttää pahalta" (Talouselämä 25.7.). Edessä on hänen mukaansa suurin varallisuuden uusjako, jonka meidän sukupolvemme on nähnyt.

Hän povasi, että euroalueen korttitalo kaatuu ja Suomen tie voi olla rankka, jos suuria takausvastuita kaatuu maksettavaksemme. Ja maksajina olemme tietysti me, tavalliset kansalaiset.

Apua! Eikä kukaan neuvo, mitä tavallinen ihminen oikeasti voisi tehdä. Ollako vain kuin se entinen pässi, joka lieasta vetäen vietiin teuraaksi?

Tomi Salon yllättävä neuvo säästäjille ja sijoittajille on: "Totaalinen täysjarrutus kaikkeen kulutukseen! Ei ulkomaille. Ei auton vaihtoa. Kerätkää käteistä niin riivatusti kuin pystytte."

Käteisellä hän tuskin tarkoittaa varsinaisia kolikoita tai kahisevia kourassa, vaan ilmeisesti välittömästi käytettävissä olevia varoja.

Enkä ehkä nyt muutenkaan hamstraisi lompsaani euroseteleitä, varsinkaan Kreikan. Viimeksi mainituthan tunnistaa numerosarjan alussa olevasta Y-kirjaimesta. Jos joku kaiken varalta haluaa kurkistaa seteliensä alkuperää, niin kerrottakoon, että esimerkiksi Espanjan tunnus on V, Italian S, Saksan X ja Suomen L.

Euroalue on nyt kuin myrskyn silmässä, pahimmassa kriisissään. Onko tilanne jo toivoton? Brysselissä oleva toimittaja Päivi Isotalus kirjoittaa, että Yhdysvaltain historia tarjoaa yhden ratkaisumallin (Aamulehti 28.6.).

Yhdysvallat oli heti syntymisensä jälkeen 1790-luvulla käytännöllisesti katsoen vararikossa. Silloin ensimmäinen valtionvarainministeri Alexander Hamilton rakensi uuden taloushallinnon, joka perustui yhteiseen keskuspankkiin, valuuttaan ja arvopaperimarkkinoihin. Alusvaltioiden velat hän siirsi liittovaltion vastattaviksi, mutta vain kertaoperaationa. Sen jälkeen osavaltiot saivat itse vastata veloistaan.

1830-luvun lopussa kahdeksan osavaltiota meni vararikkoon, mutta niitä ei riennetty pelastamaan, vetoomuksista huolimatta. Niinpä opittiin varomaan ylivelkaantumista ja että on parempi pitää oma budjetti tasapainossa. Eikä osavaltioilla ole nykyäänkään kuin hyvin vähän velkaa.

Tosin liittovaltion velka ylitti bruttokansantuotteen eli 100 prosenttia jo vuosi sitten. Esimerkiksi Suomen valtionvelka on pysytellyt vielä alle 50 prosentissa kansantuotteesta, kun se puolestaan Kreikalla on hujahtanut jo yli 160 prosentin.

Toimittaja Päivi Isotalus vertaa, ettei yhden valtion vararikko siis välttämättä kaada koko valuuttaunionia, eikä yhteisvastuullisuus ole välttämätöntä.

Ehkä Yhdysvaltojen historiasta voi jotain oppia, vaikka eroja nykypäivään onkin. EU:han ei ole rakenteeltaan liittovaltio eli Euroopan Yhdysvallat. Eurovaltioiden ylivelkaantumiseen on silti saatava stoppi.

Kirjoittaja on läntisen Uudenmaan takamailla asuva kirjailija.