Istun Harjun urheilukentän katsomossa. Olen yksin eikä kentälläkään näy ketään. Ovat ehkä tuijottamassa televisiosta Lontoon olympialaisia.

Niinpä, neljässä vuodessa sitä oli unohtanut, millainen spektaakkeli kesäolympialaisten mediasirkus on. Aamusta yömyöhään meillä olympiafaneilla on mahdollisuus seurata suosikkiemme mittelöjä kilpa-areenoilla.

Kaikki olympiafanit eivät kuitenkaan malta pysyä kotona, vaan halajavat kisapaikalle. Keskiviikon Länsi-Uusimaassa oli juttu kahdesta lohjalaisesta kaveruksesta, jotka lähtevät Lontooseen kannustamaan suomalaisia.

Reissuun matkaavat Marko Teeri ja Juha Heinänen, jotka molemmat ovat urheilumiehiä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Jo pelkästään sen vuoksi vuoksi matka on heille varmasti kokemus, mutta myös siksi, että kumpikaan ei ole käynyt aiemmin Lontoossa. Niinpä miehet aikovat kisakiireiden lomassa tutustua miljoonakaupungin perinteisiin turisti- ja kulttuurinähtävyyksiin.

Se on urheilumiehissä hieno piirre.

Teeri ja Heinänen ovat elämänasenteeltaan ilmeisen positiivisia. Näin voi päätellä siitä, että he uskovat suomalaisten olympiaurheilijoiden tuovan kuusi mitalia.

Moni ns. asiantuntija on kitkerästi eri mieltä lohjalaistietäjien kanssa – heidän mukaansa Lontoon kisat tullaan muistamaan suomalaisittain surkeimpina kisoina koko olympia-aatteen historiassa.

Ehkä näin käy, mutta mitä sitten, ei maailma siihen kaadu. Sen sijaan on mahtavaa, että löytyy kaveruksia, jotka tosin ehkä hieman pilke silmäkulmassa veikkaavat vallan mainiota kisamenestystä.

Vieläkään ei Harjun surkeaksi lytätyllä tartanilla näy ketään, mutta viime viikonloppuna juoksuradoilla kävi sitäkin kovempi töminä. Tuolloin puolen tuhatta nuorta näytti, mitä yleisurheilu heille merkitsee: reipasta kisaamista, ennätysten jahtaamista, riemukasta yhdessäoloa.

Jos tulokset eivät välttämättä sävähdyttäneet, niin ainakin yhden asian LUUn järjestämät Junior Gamesit osoittivat – vielä löytyy yleisurheilusta innostuneita nuoria, joista ainakin muutama tavoittelee tosissaan pääsyä olympiakisoihin.

Yritän venytellä kroppaani, sillä se on edellisillan riepottelun jäljiltä jotensakin tokkurassa. Olin pitkästä aikaa iltarasteilla ja seikkailu Siuntion Vargbergetin metsiköissä oli kokemus vailla vertaa.

Siinä vaiheessa kun uhmakkaan reitinvalinnan seurauksena olin tipahtaa kallionkoloon, päätin, että nyt mennään hissukseen, jotta liikunnanilo eri vaihdu jalkansa teloneen ukon tuskailuksi.

Kaikki rastit toki löytyivät ennen auringonlaskua, mutta hakusassa ne olivat. Parhaiten ”retkeilyäni” kuvannee se, että viimeiseltä rastilta en meinannut löytää maaliin.

Yöuniani tämän takia en kuitenkaan menettänyt, sillä luontoelämyksiä metsästä lähdin hakemaan ja niitä todella myös sain.

Kirjoittaja on Länsi-Uusimaan artikkelitoimittaja.

urpo.uotila@lehtiyhtyma.fi