Ensin oli valkeus

Vuoteni on alkanut samoin kuin kaikilla maaseudulla asuvilla ja tänä vuonna myös kaupunkilaisilla; epätodellisen valkoista maisemaa ja katolta kasvavia jääpuikkoja ihaillen. Viime vuonna pakastin puolimetrisiä jääpuikkoja. Juhannuksena ne jäähdyttivät lasimaljassa valkoviinin.

Tänä vuonna jääpuikkojen venyessä kolmimetrisiksi ja lumen kinostuessa katolla ja pihalla ennätyskorkeuksiin ihailu alkoi hiipua. Vähitellen lumen ja jään ihailu muuttui hauskaksi urheiluksi; pihalla kolan kanssa tanssimiseksi! Sitten työksi, jokapäiväiseksi pakkotyöksi. Mieheni aurasi pihaamme tuntitolkulla ja minä apuaurasin, milloin en kantanut klapeja hellaan, leivinuuniin, saunaan. Keskuslämmitys puhisi täysillä ja silti lämpö ei tahtonut nousta 20 asteeseen.

AVANTOUINTI on saanut jäädä. Rantaan menevällä tiellä uppoan napaan asti. Aluksi aurasimme sen, kunnes lumi otti ylivallan. Saunasta lumihankeen hyppääminen, avannon sijasta ei houkutellut. Tyydyin kävelemään paljain jaloin lumisella pihalla.

SITTEN TULI PIMEYS. Jääpuikot, katon jäiset lumet rojahtivat alas katkaisten taloomme tulevan sähköjohdon. Perjantai illan elokuvan loppu jäi näkemättä. Onneksi talossamme on aina runsaasti kynttilöitä. Täysi pimeys muuttui tunnelmalliseksi hiljaisuudeksi. TV ei pauhannut, jääkaappi ei hurissut eikä pakastin paukahdellut. Meillä oli aika rattoisaa Fortumin miehiä odotellessamme.

Parin tunnin kuluttua sähkökynttilät syttyivät kuuseen ja jääkaappi hurahti käyntiin. Elokuva oli päättynyt, jäimme arvailemaan; miten?

Lunta ei ole satanut päiviin, joten olen taas iloinnut lumesta tekemällä lumipallolyhtyjä ja lumikoiran pihamme kaunistukseksi.

Huomenna lasken pulkalla rantaan tutkimaan josko sinne sittenkin saisi avannon.