Pasifistin tykkituli

Lapsena asuin Afrikassa, ja Suomi väikkyi mielessäni kaukaisena satujen kotimaana. Kysyin äidiltä, hallitseeko Suomea kuningas.

– Suomessa on presidentti, kertoi äiti. – Ruotsissa, joka on Suomen naapurimaa, on kuningas.

– Haluan, että Suomessakin on kuningas! Miksi Ruotsi saa pitää kuningasta mutta me ei?

Äitini yritti nyt selittää jotain kansanvallasta ja sen erinomaisuudesta, mutta viisivuotiaan logiikkani viis veisasi näistä puheista. Halusin satujen kuninkaan, ja sillä hyvä.

Kun muutimme Suomeen ja vartuin, sain huomata, että onhan meilläkin kuningas. Häntä ei vain kutsuttu sillä nimellä.

Meillä kaikilla, jotka olemme eläneet Urho Kekkosen aikaa, lienee muistoja jotka liittyvät Kekkoseen. Minun elävin Kekkos-muistoni liittyy myös isääni.

Isäni, lukiosta sotaan temmattu, kertoi olevansa pasifisti. Kun nuorena kysyin miksi, hän lyhyesti vastasi, että sota hänet opetti eikä sen enempää suostunut asiasta puhumaan.

Vanhoilla päivillään isäni vihdoin kertoi, kuinka hän joukkueen johtajana vyörytti taisteluhautaa viholliselta takaisin ja kesken juoksun huomasi harppovansa kuolleiden päällä.

Onhan meilläkin kuningas. Häntä ei vain kutsuttu sillä nimellä.

Tuolloin hän päätti, että jatkossa rakentaisi vain rauhaa. Pasifistin vakaumustaan hän julisti myös pappien kertausharjoituksissa, ja kenttäpiispalta tuli nuhtelut.

Tykittää isäni kuitenkin osasi.

Oli vuosi 1972. Ovikello soi. Menin avaamaan, oven takana tuttu nuori mies, tuleva pappi, seisoi kerjuulla. Hänellä oli lista johon pyysi nimeäni.

Kekkosta oltiin ohi demokratian ujuttamassa presidentin työtään jatkamaan, ja tätä hanketta vastaan haalittiin nimiä. Diktaattoria tähän maahan ollaan tekemässä, nuorukainen selitti ja piti itsestään selvänä, että papin talossa lista lihoisi.

– No en oikein tiedä, sanoin. – En taida tuntea asiaa tarpeeksi. On tuo naapuri aika hankala, mitä jos oikeasti onkin niin, että kukaan muu kuin Kekkonen ei niille kelpaa?

– Tässä on isoista asioista kyse! Mitä ajattelevat Keski-Euroopassa, jos Suomi tällaiseen ryhtyy?

Retoriset taidot eivät kummallakaan olleet kovin pitkälle kehittyneet. Toinen yritti kömpelöllä tavalla ylipuhua, minä kiemurtelin.

Isäni työhuone oli eteisen vieressä. Olin kuullut sieltä kolahduksia, ja yhtäkkiä ovi tempaistiin auki ja isäni syöksyi eteiseen pää punaisena, silmät liekeissä.

– Voi tyhmyyden määrää! Etkö sinä onneton nuori mies ymmärrä mitä olet tekemässä? Tuhoon olette syöksemässä tämän maan; ei Suomella ole muuta mahdollisuutta kuin taiteilla ison naapurin kyljessä, ja sitten tulevat tuollaiset tunarit ja yrittävät tuhota muiden tekemän työn!

Pasifistin tykkituli osui. Ensityrmistyksensä nielaistuaan nuorukainen kääntyi vauhdilla ja luikki etukumarassa pakoon.

Minä jäin hänen peräänsä katsomaan ja mietin, oliko isäni tulkinta tilanteesta oikea. Nyt, 38 vuotta myöhemmin, mietin yhä samaa asiaa.

Saduissa on hyviä kuninkaita ja pahoja kuninkaita, ei sellaisia oikean elämän ihmisiä, joissa hyvä ja paha asustavat rinnan.

Myös siinä sadut ja eletty elämä poikkeavat toisistaan, että oikeassa elämässä tapahtumista ei ole mitään yhtä, absoluuttista totuutta. Kaikki on aina jonkun tulkintaa tilanteesta.

Oma tulkintani Kekkosesta alkaa kallistua siihen suuntaan, että hyvässä ja pahassa kuninkaassamme vallanhimo kasvoi hiljalleen ohi yhteisen edun.

Kirjoittaja on inkoolainen kansalaisjärjestöaktiivi.