Asetan pöydälle paperin. Otan kynän käteeni ja alan piirtää. Kynä liikkuu hitaasti mukavan karhealla paperilla, annan sen kuljeskella, etsiskellä tietään. Minulla ei ole mitään vaatimuksia, ei odotuksia. Ei tästä mitään erityistä tarvitse tulla. Kunhan tunnustelen, kuuntelen lyijyn rohinaa paperin pinnalla, katselen hentoa viivaa.

Ikkunasta lankeava valoa tulee matalalta, marraskuinen päivä on lyhyt ja hämärä. Paperi on lumivalkoinen. Kynä kiemurtelee, alkaa hyppiä. Se koskettaa välillä paperia, tekee pienen nykäisyn sinne, toisen tänne, kulkee pitkiä matkoja ilmassa kaarrellen ja taas sipaisee paperin pintaa. Tummat täplät lisääntyvät valkealla pinnalla, lyhyet viivanpätkät alkavat näyttää hangelle pudonneilta havunneulasilta.

Viivoja alkaa syntyä yhä kiihtyvällä nopeudella. Ne suihkuavat eri harmaan sävyinä, risteilevät rihmastoina toistensa yli, alkavat kutoutua seittimäisiksi harsoiksi. Viivat tiivistyvät varjostuneiksi alueiksi, läikittävät valkoista pintaa. Muodot alkavat syntyä. Valot ja varjot hakeutuvat kohdilleen niin kuin pilvessä kevyemmät ja raskaammat alueet.

Edelleenkään en tiedä mitä tästä on tulossa. Silmäni ovat jonkun tuntemattoman, jonkun sivullisen, käteni kuin itsenäinen olento, kuin laskeutumispaikkaa etsivä lintu. Ja kynä tekee jälkiä paperiin, pilkkuja, teräviä pisteitä, pitkiä viivoja kuin kuiskauksia. Viivat alkavat suhista, on kuin tuuli yltyisi ja hetken näyttää siltä kuin lumipyrystä lähestyisi joku. Mutta en halua tietää, en vielä. Ei tästä tarvitse mitään tulla.

Lopetan piirtämisen hetkeksi. Teroitan kynän pehmeän lyijyn. Kosketan sen hauraalla kärjellä taas paperia, pidän kynästä kiinni niin kevyesti, että se putoaa. Poimin sen sormien väliin, nyt alkaa paino kädessäni lisääntyä. Ensimmäiset tummat viivat ilmestyvät. Ne merkitsevät kohtia, rajaavat alueita, määrittelevät linjoja ja suuntia. Nyt tästä tulee jotain, nyt tämä alkaa hahmottua. Vieläkään en haluaisi herätä. En haluaisi tietää, haluaisin vain seurata sivusta tapahtumien kulkua.

Mutta on liian myöhäistä. Olen jo tullut tietoiseksi kaikkien sattumanvaraisten viivojen ja kynänjälkien summasta. Voimistan rytmejä tuolla, liitän alueita toisiinsa, luon pintoja ja syvyyksiä, vahvistan harhoja, kunnes tunnistan kuvan lopullisesti. Tästä tuli maan pintaa kuvaava kartta. Tämä on myös kartta veden ja rännän ja lumihiutaleiden reiteistä, kun ne tuiskusivat pilvestä alas kohti paikkaa, jossa seisoin. Tässä on merkintä pellonreunan puista, joiden rungot ovat tummia viivoja ja hennompia viivoja, oksia. Etualalla on ihmisen maahan tekemiä jälkiä. Peltoa on kynnetty, peltoalueita rajattu, ojia kaivettu. Syksyinen sänki työntyy ensilumen alta, traktorin jäljet piirtävät kaaren.

Tästä olisi voinut tulla taivaalla purjehtiva pilvi tai tuntemattoman ihmisen kasvot, ehkä jumalani kuva. Mutta kartta tästä tuli. Aikaani ja paikkaani merkitsevä kartta. Pieni talveen johdatteleva, muistiin kirjattu polku.