Vasemmiston muodonmuutos

Tässä maailmaloppua odotellessa, joka on luvattu ensi joulun alla, pitää miettiä jo tapahtuneita suuntaa antavia tai eksyttäviä muutoksia.

Presidentinvaalien toisella kierroksella on tähän saakka ollut itsestään selvästi mukana sosiaalidemokraatti. Monesti voittamassa.

Nyt on mahdollista, että SDP:n ehdokas ei mahdu kolmen parhaan joukkoon. Voi tietenkin mahtua ja voi tietenkin tulla toiseksi, mutta ensi kertaa pidetään mahdollisena, että ei mahdu eikä tule.

Toisaalta on sanottu, että politiikassa, mahdollisen taiteessa, suurin on se joka pystyy tekemään mahdottoman mahdolliseksi, ja siinä siis SDP ja Lipponen ovat onnistuneet. Tavallisesti Suomen politiikassa on ylpeilty sillä, miten mahdollinen on saatu mahdottomaksi. Edistystä tämäkin.

Perinteiset vasemmistopuolueet ovat säilyttäneet asemansa kohtuudella monessa maassa, kuten Saksassa, Ranskassa, Englannissa, Australiassa, Tanskassa, Norjassa ja Kreikassa, joista toisissa ne ovat hallituksessa ja toisissa oppositiossa. Toisaalta ne ovat kärsineet katastrofaalisia vaalitappioita ja marginalisoituneet Ruotsissa, Espanjassa, Marokossa ja melkein kaikissa Itä-Euroopan maissa.

Irakin, Tunisian ja Egyptin ensimmäisissä vapaissa vaaleissa kymmeniin vuosiin työväenpuolueet jäivät pienpuolueiksi, vaikka niillä oli luultu olevan jonkinlaiset maanalaiset juuret.

Nasserilaiset ja baathistiset sotilasdiktatuurit tietenkin kompromettoivat sosialismin käsitteenä. Marokossa taas on vallinnut monipuoluejärjestelmä yli 60 vuotta, mutta marraskuun vaaleissa keskenään riitelevien vasemmistopuolueiden yhteinen kannatus putosi kolmanneksesta kuudennekseen, vaikka nimenomaan duunarien ja pieneläjien äänestysaktiivisuus nousi huomattavasti.

Köyhälistö äänesti islamilaisia puolueita. Suomen köyhälistö ei äänestä Päivi Räsästä vaan persuja. Populistit ovat työntäneet sosialistit syrjään myös Thaimaassa, Japanissa, Etelä-Koreassa ja kehitysmaissa.

Maltilliset islamilaiset puolueet sanovat olevansa keskieurooppalaisten kristillisdemokraattien kaltaisia. Keskieurooppalaisten kristillisdemokraattien alkuperäisessä ideologiassa oli paljon sosiaalidemokraattisia piirteitä. Aate- ja retoriikkatutkimuksen valossa Räsäsen KD, joka luetaan porvaripuolueeksi, on varsin ”vasemmistolainen”.

Työväenpuolue Persut on juuri sitä, mitä Pekka Vennamo sanoi SMP:n olevan, ei-sosialistista vasemmistoa. Sverigedemokraatit, joita haukutaan äärioikeistolaisiksi, kopioivat ohjelmansa Hanssonin ja Erlanderin demareilta, joilla oli tiukka ja väkisin integroiva maahanmuuttopolitiikka, kuten Ruotsiin muuttaneet suomalaisetkin hyvin muistavat.

Perinteinen vasemmistolaisuus ei siis olekaan syrjäytynyt, vaan sosialistipuolueet ovat kehittyneet liian fiineiksi sellaiseen.

Poliittisessa keskustassa liberaalien, vihreiden ja agraarien ympärillä on pientä liikehdintää ja kriisinpoikasta, mutta oikeistokentällä ei näy tapahtuvan mitään paitsi USA:ssa, missä republikaanit ovat aivan hajalla.

Ehkä se johtuu siitä, että oikeilla konservatiiveilla ei ole mitään aatetta joka kriisiytyisi vaan pelkkää pragmaattisuutta, mene tiedä. Mutta varo, Kokoomus, sillä valtionhoitajuus kävi SDP:llekin kalliiksi.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kouluttaja.