Viimeinen puhe

Tasavallan presidentti Tarja Halosen viimeinen uudenvuodenpuhe on nyt kuultu ja nähty. Se oli taattua ja totuttua Halosta. Jos joku kaipasi tähän hänen kahdentoista presidenttivuotensa loppuun räväkkää sanankäyttöä, pettyi. Mutta, jos joku toivoi hänen palaavan vielä kerran tuttuihin teemoihinsa, ei pettynyt.

Tasa-arvo, yhteisvastuu, suvaitsevaisuus, hyvinvointiyhteiskunta ja kestävä kehitys. Siinä hänen puheensa painopisteet tälläkin kerralla. Tuloerojen kasvun kielteisistä vaikutuksista Halonen  puhui tiukemmin ja enemmän kuin muistini mukaan koskaan aikaisemmin.

Syytä onkin, vaikka meillä tuloerot ovat maailmanmitassa vielä pienet – toistaiseksi. Suunta näyttää Suomessakin kuitenkin olevan, että rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Keskituloiset sinnittelevät siinä välissä.

Monessa tutkimuksessa on selvinnyt, että mitä paremmat tulot  ja koulutukset, sitä terveemmät ja pidemmät elämät. Myös se, missä päin maata sattuu asumaan, vaikuttaa tähän.

Aika vaikea on tämän pohjalta kenenkään mennä väittämään, että elämme tasa-arvoisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Siihen suuntaan tietysti pitää sitkeästi pyrkiä, niin kuin presidenttikin uudenvuodenpuheessaan painotti.

Halonen ei ole ensimmäinen presidentti, joka puhuu näistä yhteiskunnan kipupisteistä. Eikä varmaan viimeinenkään. Joskus kuitenkin tuntuu, että puheista ja lupauksista huolimatta tasa-arvo polkee paikoillaan. Tai ottaa jopa takapakkia.     

Presidentti Halonen muistutti, että eriarvoisuuden kasvu ei ole mikään luonnonvoima. Se voidaan torjua, hän sanoi. Näin tietysti on. Totta, eihän sitä voi verrata vaikkapa äskeiseen talvimyrskyyn, todelliseen luonnonvoimaan. Sähköt meni ja mökit kylmeni. Mutta jotain samaa niissä kuitenkin on. Jonkinlaista avuttomuutta, neuvottomuutta ja jopa haluttomuutta viedä asioita eteenpäin. Etsiä ratkaisua hyvän sään aikana. 

Halosen viimeisestä uudenvuodenpuheesta on helppo siirtyä presidentinvaaliin. Ehdokastenteissä ja paneelikeskusteluissa on kysytty, onko seuraava presidentti maan poliittinen johtaja vai arvojohtaja. Vastaus on helppo: arvojohtaja. Poliittista johtajaa Linnassa ei enää ole, koska valta siirrettiin eduskunnalle ja hallitukselle, käytännössä puhtaasti pääministerille.

Tuleva presidentti on siis arvojohtaja. Nyt on pakko tunnustaa, että en ole koskaan oikein ymmärtänyt mitä tuo arvojohtaminen käytännössä oikein tarkoittaa. Miten ja millä konsteilla sitä tehtävää Linnasta hoidetaan. Perustuslakiin hän ei voi enää isommin nojata. Sieltä ei apua löydy.

Jäljelle taitaa jäädä vain sana ja kynä. Niillä presidentti voi vaikuttaa ja jopa yrittää painostaa poliitikkoja ja muita päättäjiä haluamaansa suuntaan. Hän voi myös median kautta esittää omia näkemyksiään kotimaan ja maailman menosta ja suunnasta. Edellyttäen tietysti, että hänellä on siihen halua, kykyä ja uskallusta.

Eli arvojohtajuus taitaa loppujen lopuksi tarkoittaa, että presidentillä on asemansa kautta vaikutusvaltaa. Sitä pönkittää presidentin vaalitapa. Kansa on hänet suoraan ja välittömästi valinnut, antanut uurnilla vankan tukensa. Siinä ei kukaan ole päässyt entisaikojen tapaan väliin pelaamaan. Eivät valitsijamiehet, eivätkä ketkään muutkaan.

Uusi presidentti aloittaa maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Paitsi, jos hänet valittaisiin jo ensimmäisellä kierrokselle. Silloin hommat alkaisivat heti helmikuun alusta. Niinistöhän se silloin olisi.

Eiköhän tässä maaliskuulle mennä. Näyttävät muut ehdokkaat olevan sen verran nousussa.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Ylen politiikan toimittaja, joka aloitti uransa Länsi-Uusimaassa.