Tärkeintä elämässä

Lukija Lehmijärveltä otti yhteyttä maanantaina. Hän kertoi, että häneltä ja hänen 85-vuotiaalta vaimoltaan olivat sähköt olleet poikki jo yli viikon.

Hän kertoili myös melkoisista käytännön haasteista, joita sähköttömyys aiheutti heidän elämäänsä. Hän suhtautui asioihin silti tyynesti ja leppoisalla huumorilla.

Harvoin kohtaa ihmisen, jolla elämänarvot tuntuvat olevan yhtä kohdallaan. Olisin halannut, ellei välissä olisi ollut kymmeniä kilometrejä!

Mikä on oikeasti tärkeää elämässä? Sitä olen itsekin viime aikoina usein tuumaillut. Esimerkiksi ainakaan minulle ei ole tärkeintä tietää, onko Britannian prinssi Philip yhä sairaalassa, vai onko hän jo päässyt kotiin. Todellakin, Ylen radiouutisten käsityksen mukaan se oli viime viikon alkupuolella vähintään yhtä tärkeä uutinen kuin maatamme liki kriisitilaan koetellut myrsky.

Kun istuu tuhansien muiden kansalaisten tavoin sähköttämässä mökissä, jossa ei edes kännykkä toimi, voi ainoa yhteys ulkomaailmaan olla patteriradio. Niinpä sieltä odottaa hartaasti edes jotain todellista tietoa tilanteesta. Mutta kun rätisevän radion onnistuu vihdoin virittämään kohdalleen, ja ne kolmen minuutin pika-uutiset jaarittelevat kaukaisten kuninkaallisten kuulumisia, ei voi kuin sarkastisesti huudahtaa: "Justiinsa, juuri tuota tietoahan tässä eniten kaivattiinkin!"

Mutta mikä sitten on tärkeää, tai peräti tärkeintä elämässä?

Ehkä ensin nousee mieleen asioita kuten terveys, koti, perhe, ystävät, raha, työ ja niin edelleen. Mutta entä jos ne menettää? Mitä jää jäljelle, jos sairastuu, koti palaa poroksi, menettää läheisensä, joutuu työttömäksi tai tekee konkurssin?

Olisiko paras turva sittenkin mielen tyyneys, tasapaino, sisäinen rauha, tai miten sitä nyt haluaakin kutsua? Sillä jos onnistuu pysymään mahdollisimman tyynenä ja tasapainossa rankimpienkin vastoinkäymisten kohdatessa, ei muserru niiden alle. Elämähän kolhii joka tapauksessa, jokaista.

Ainakin mielenrauha on ratkaisevan tärkeää, jos elämän murjoessa haluaa pysyä järjissään ja toimintakykyisenä. Oma mottoni onkin: "Ole tyynesti aktiivinen ja aktiivisesti tyyni." Se on silti kaikkea muuta kuin helppoa!

Tätä kirjoittaessani Tapaninpäivän myräkästä on kulunut viikko. Tuo aika on ollut itselleni myös hyvä mielentyyneyden mittari.

Sähköttä olimme "vain" puoli viikkoa. Se ei saanut minua pahemmin pillastumaan. Ehkä eniten minua rassasi tietämättömyys: Kauanko tilanne mahdollisesti jatkuu, ja miten voisi toimia siinä siten viisaimmin? Osin tuntui jopa mielenkiintoiselta etsiä ratkaisuja sähköttömyyden aiheuttamiin arkisiin haasteisiin.

Tiedän, että monia ihmisiä myrsky kohteli paljon rankemmin kuin meitä. Ajattelen heitä myötätunnolla. Silti minun on käytännössä tehtävä jotain sille painajaista muistuttavalle näkymälle, joka on oman ikkunani edessä.

Kieltämättä yöuneni ovat hieman rakoilleet, kun levoton mieli on etsinyt ratkaisuja, miten saada raivattua kaaos omasta pihapiiristä. Omat voimamme kun eivät siihen yksin riitä, ja kaikki vähänkään liikenevät metsurit on jo työllistetty.

Nyt kuorma harteilla tuntuu jo hivenen kevyemmältä. Yksi ystävällinen lähitilan isäntä lupasi kevään mittaan auttaa asianmukaisine koneineen, vaikka hänellä riittää omaakin savottaa.

Tärkeitä ovat siis myös hyväntahtoiset lähimmäiset. Kiitos heille!

Kirjoittaja on läntisen Uudenmaan takamailla asuva kirjailija.