Venäjä itärajalla

Tarmo Ropposen siteeraama Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi -niminen raportti on rohkea ja mielenkiintoinen ainakin sen otsikon mukaan. Raportin kirjoittajat kiirehtivät heti ensimmäisillä sivuilla toteamaan, että se ei edusta Maanpuolustuskorkeakoulun virallista tai Puolustusvoimien kantaa. Raportti on siis tutkijoiden oma arvio ja näkemys ”läntisestä näkökulmasta”. Siis hetkinen, suomalaiset tutkijat esittävät arvioita Venäjän sotilaspoliittisesta kehityksestä ikään kuin Suomen pitäisi itsestään selvyytenä kuulua jo ”läntiseen näkökulmaan” eli suomeksi: Natoon.

Raportti on kirjoitettu Maanpuolustuskorkeakoulussa vierailleen ruotsalaisen everstiluutnantti Tommy Jeppssonin innoittamana. Raportissa myös mainitaan Ruotsissa toukokuussa ilmestynyt Till Bröders Hjälp – kirja, joka spekuloi varsin suoraan Venäjän mahdollisesta hyökkäyksestä Baltian maihin. Kirjassa asetetaan varsin kyseenalaiseksi Ruotsin kyky antaa tukea solidaarisuusperiaatteiden mukaisesti tilanteessa, jossa Nato puolustaa liittolaisiaan Venäjän hyökätessä Baltian maihin. Tämän sotafantasian mukaan Nato tarvitsisi Ruotsin ja Suomen ilmatilaa puolustukseen sekä mahdollisesti tukikohtia Suomessa ja Ruotsissa. Kaiken ydin on se, että Natoon kuulumattomien maiden Lissabonin sopimuksessa antamat turvatakuut eivät riittäisi näin pitkälle menevään solidaarisuuteen.

Mikä on sitten se realistinen uhkakuva läntisestä näkökulmasta, että tutkijat miettivät jo Naton lentotukikohtien tarpeellisuutta Suomessa? Venäjä on organisoinut uudestaan joukkojaan ja aseistustaan, koska sotilaallinen uhka ei nouse Länsi-Euroopasta. Niinhän on myös Nato linjannut uuden strategiansa. Venäjä on asettanut Pietarin edustalle Iskander-ohjuksia, jotka voidaan varustaa ydinkärjillä eli ovatkin siis taktisia ydinaseita ja tästä on tullut nyt keskeinen uhka Suomelle ja Ruotsille. Samaisessa raportissa myös moititaan Saksaa, joka veljeilee Venäjän kanssa kaasuputken vuoksi eikä siten ota kantaa siihen, että Venäjä on ryhtynyt suojelemaan taloudellisia intressejään sotilaallisesti.

Tutkijat myös arvioivat Naton ja Venäjän suhteita negatiivissävytteisesti: Natolle Venäjä on kumppani, mutta Venäjälle Nato on vieläkin uhka numero 1. Tätä näkemystä tutkijat eivät kykene perustelemaan mitenkään. Vaikka raportti kuvailee laajasti Venäjän sotilaspoliittista kehitystä, niin siitä puuttuu yksi olennainen historia tieto, jolle tutkijat eivät ilmeisesti anna painoarvoa: Leningradin piiritys, jossa kuoli arviolta miljoona kaupunkilaista Toisen Maailman sodan aikana. Iskander-ohjuksilla on myös historiallinen symboli; katastrofia ei enää ikänä päästetä tapahtumaan ja historiassa Suomellakin on oma osuutensa tapahtuneeseen.

Miksi sitten raportti on julkaistu juuri nyt, vaikka mitään todellista uhkakuvaa ei ole noussut. Selitykseksi raportissa perustellaan geopolitiikan muuttumista. Politiikka voi muuttua, mutta Suomen asema Venäjän rajanaapurina ei mitenkään. Samaa rajaa 1000 kilometriä eilen, tänään ja huomenna. Kyse ei olekaan geopolitiikasta tai uusista uhkakuvista, vaan Ruotsin ja Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Ruotsissakaan Puolustusvoimat tai hallitus ei ole virallisesti ottanut kantaa Nato-jäsenyyteen eikä, kuten aiemmin mainitusti, Suomen hallituskaan ole yhdessä presidentin kanssa esittänyt uutta puolustuspoliittista selontekoa. Mistä siis tämä uusi ”epävirallinen doktriini” on ilmaantunut ja juuri näin presidentin vaalien alla? Vaalikeskusteluthan ovat olleet laimeaa, yhteistä hyrinää: ollaan liittoutumattomia, mutta pidetään Nato-ovi auki. Mutta mitä vaalien jälkeen: nouseeko ko. maiden raporttien sisällöt painaviksi argumenteiksi niin, että Suomen tulisi harkita uudestaan Natoon liittymistä Ruotsin kanssa. Riittääkö perusteeksi se, että Nato-joukot tarvitsevat lentotukikohtia koneiden tankkauksiin ja aseiden lastaukseen. Tuskin.