Rekku ravintolaan?

Tämä ei ole tärkeintä elämässä. Asia on kumminkin nostattanut niin suuria tunteita puolesta ja vastaan, että päätin tarttua siihen minäkin.

Vuoden alusta astui näet voimaan uusi elintarvikelaki, joka avaa ravintoloiden ovet myös lemmikeille – tosin vain, jos liikkeenharjoittaja sen sallii. Onko Mirrin ja Rekun siis päästävä ravintolaan?

Päätän kysyä mielipidettä asiantuntijoilta itseltään, eli omilta lemmikeiltäni. Toinen kissoista istuukin juuri sopivasti vieressäni.

– Oona, lähtisitkö kanssani ravintolaan?

– Miksi? kissa ihmettelee.

– Siellä saa syödä.

– Saahan täälläkin.

– Mutta tapaisit siellä myös muita kissoja.

– Tapaan täälläkin.

– Mutta muitakin kuin Okko-veljesi. Myös koiria...

– Minä en halua rakkien kanssa samaan ravintolaan! Oona tyrmistyy ja häipyy.

Huokaisen. Katin mielipidehän on kuin suoraan tekstaripalstalta. Kutsun paikalle toisen asiantuntijan, Okko-kissan. Muotoilen kysymykseni tällä kertaa toisin:

– Pitääkö koiran päästä ravintolaan?

– Totta kai! Mutta vain lautasella, katti virnistää.

– Hyi sinun juttujasi! Kysyn ihan tosissani. Koiriakin pidetään perheenjäseninä kuten teitä kissoja. Eikö olisi mukavaa, jos kaikki voisivat mennä yhdessä esimerkiksi pizzalle?

– Minä en pidä pizzasta.

– No saisit vaikka tuoretta sydäntä.

– Samaa sapuskaa saa kotonakin.

– Hyvä on, hyvä on. Ehkä kissat eivät nauti ravintolareissusta. Mutta koirat voisivat viihtyä siellä hyvin perheensä kanssa.

– Viihtyisitkö itse, jos vieressäsi kuolaisi haiseva kirppukasa.

– Höh! Vaan entäpä, jos naapuripöydässä nakertaisikin juustoa soma hiiri, yritän vielä, mutta Okkokaan ei halua jatkaa keskustelua.

Jään pohtimaan aihetta yksin.

Itse päästäisin hauvat ilomielin ravintolaan – toki sillä edellytyksellä, että niilläkin olisi asialliset pöytätavat. Pihviä ei saisi napata toisen asiakkaan lautaselta, eikä hännällä huiskaista lasia kenenkään kädestä.

Ehkä ainoa haaste ovat allergiset asiakkaat. Muistan miten itse vuosia sitten oireilin aina naapurin Krisse-koiran vierailujen jälkeen. Koska Krisse oli myös hyvä ystäväni ja lenkkikaverini, keksimme kompromissin. Istuimme kaikki verannalla.

Krisse odotti kärsivällisesti, kun me muut joimme kahvia. Se tiesi, että sen emäntä antaisi sillekin pari herkkupalaa, kun olisimme lopettaneet. Ja tunnustan, että joskus sujautin sille jotain pikkupurtavaa, kun sen emännän silmä vältti.

Ainoa hieman kiusallinen pöytätapa Krissellä oli tuhnauttelu. Ja ehkä se joskus innostuessaan tönäisi vähän kuonollaankin, ja tippa kahvia läikähti kupista. Mutta eihän siihen maailma kaatunut.

Muistelen vieläkin haikeana noita kotoisia kahvihetkiä verannallamme. Sitä paitsi, kissathan luuhaavat nykyään huushollissamme muutenkin, missä lystäävät. Niinpä mielihyvin kelpuutan kaikenkarvaiset lemmikit myös samaan ravintolaan.

Kirjoittaja on läntisen Uudenmaan takamailla asuva kirjailija.