Professori

Lehdessä haukuttiin ”Päätoiminen elämä”, joten kävimme sen Otavalta ja luimme. Se on estetiikan prof. em. Aarne Kinnusen (s. 1930) tuore muistelmateos, joka arvostelun mukaan olisi passannut tehdä vain omakustanteena lapsille, sisälsi liikaa juoruja ja ilkeyksiä, liikaa akateemista omahyväisyyttä, oli rakenteeltaan sekava, hyppelevä ja hajanainen vailla kronologiaa ja narraatiota, sekä tyylillisesti kirjava.

Nämä ovat esteettisiä arvostelmia. Kinnunen, jonka peruskurssin suoritimme 30 vuotta sitten, sanoo että kirjaa arvioitaessa on tärkeätä se, onko se pakko lukea kun on aloittanut. Tämä muistelmakirja oli pakko lukea yhtä soittoa loppuun kun sen aloitti. Vaikka kaikki paha ja katala mitä sen rakenteesta ja tyylistä on sanottu pitää paikkansa.

”Me kaikki olemme paljastustemme ja muistelustemme edessä naurettavia ja kaiken lisäksi epärehellisiä”, sanoo Kinnunen esipuheessa. Lisäksi hän on sitä mieltä, että elämässä ei ole juonta eikä arjessa logiikkaa ja muisti on sirpaleista ja selektiivistä, joten kirja saa olla tämän todellisuuden näköinen. Kun sitä ajattelee niin totta se on. Ja professorin muistelmat ilman akateemista omahyväisyyttä ne vasta falskit olisivat.

Silloin 30 (31?) vuotta sitten menimme estetiikan peruskurssille. Oli olemassa estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden oppituoli, jota Kinnunen ei halunnut, ja hän oli apulaisprofessori sekä myöhemmin estetiikan henkilökohtainen ylimääräinen.

Vasta nyt sillä on oma oppituoli. Kinnunen tuli alan assistentiksi 1963 ja kertoo vakuuttavasti pelastaneensa ja uudelleenluoneensa koko oppiaineen Suomenmaassa. Kun menemme sinne peruskurssille, tulee sisään kirveellä veistetty savolainen joka on kaukana esteetikon karrikatyyristä, ja luennoi kuivanpuoleisesti käsitteistä. Ilmeni, että Kinnunen on kovasti tutkinut ja analysoinut huumoria.

Toisen huumorista kirjoittaneen professorin ja esteetikon Olli Alhon tavoin hänelläkin voi sanoa olleen objektiivinen ote kohteeseensa. Kinnusella kuitenkin ilmenee aika paljon ironiaa ja rivienvälisiä ilmeitä, kukaanhan ei voi kirjoittaa huumorista totisemmin ja kuivemmin kuin Alho. Kinnusittain sanoen siinä on koominen asetelma sinänsä.

Kirja oli pakko lukea kerralla kokonaan siksi, että siinä oli koko ajan kiintoisia asioita tai mielipiteitä ja omituisia lauseita joista jää vinkeä jälkimaku ja paljon rivienvälejä.

Meikäläistä tietenkin ärsyttää ja surettaa, että Kinnusen perusteet ateismilleen tai pikemminkin Jumalan ja uskontojen torjumiselle ovat alusta loppuun jotenkin pieniä, affektiivisia (kritiikki ei saa perustua affektiin, opettaa Kinnunen) ja ristiriidassa hänen toisissa kohdissa esittämiensä elämäntuntemusten kanssa. Jotenkin nämä professoriateistit mitä Envalleja ja muita niintä vielä on, taantuvat tästä asiasta puhuessaan rippikoulutasolle. Kuitenkin kirja päättyy rukoukseen mahdolliselle Jumalalle.

Kinnunen on laatuun uskova konservatiivi joka arvostaa teitittelyä. Sellaisten professorien kanssa oli aina helpompi tulla toimeen kuin sinuttelijoiden. Mitä enemmän tullaan iholle sitä nopeammin ja helpommin syntyy aversioitakin. Savolaiset pitävät välimatkaa. Professorin kirjan parasta antia ovat loppupäässä annettavat ruokareseptit, jotka taas osaltaan rikkovat muodon ja narraation mutta on pakko lukea.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kouluttaja.