Vau, mikä viikko!

Tiistaina 31.1 kuulen uutisen, että Suomen piikissä on Euroopan kriisimaiden takaus- ja rahoitusvastuita noin kymmenen kertaa muinaisten sotakorvausten määrä.

Kansaamme raskaasti koetelleet sotakorvaukset olisivat nykyrahaksi muunnettuna noin 4,5 miljardia. Nyt Suomi on sitoutunut maksamaan kymmeniä miljardeja euroja muiden euromaiden ylisuuria velkoja, sekä suurten EU-maiden suurpankkien ottamia liian suuria riskejä. Eikä Suomella ole kumpaankaan velkakriisin syyhyn edes osaa eikä arpaa. Tilanne kuulostaa suorastaan tyrmistyttävältä.

Minun järkeeni ei mitenkään mahdu, että Suomella on varaa maksella muiden EU-maiden holtitonta rahankäyttöä, muttei rahaa muka riitä omien kansalaisten hyvinvoinnista huolehtimiseen. Esimerkiksi kuntien määrää ollaan supistamassa rajusti, koska nykyistä palveluverkkoa ei pystytä pitämään yllä. Mietin, olemmeko me kansalaiset vain hyväuskoisia hölmöjä, joita viedään kuin pässiä narussa?

Keskiviikkona 1.2 uutisoidaan Uudenmaan maakuntakaavan kyläverkosta. Rakentaminen halutaan keskittää vain muutamiin kyliin, koska hajarakentaminen kuormittaa kuulemma liikaa kuntataloutta. Meidät maaseudun rauhassa asuvat halutaan siis keskittää taajamiin tai kyläreservaatteihin, ettei meille tarvitsisi järjestää lakisääteisiä palveluja.

Torstaina 2.2 mietin murheellisena, että onko Suomelle tärkeämpää syytää rahaa muun muassa Kreikan aseostoihin – joihin se tukirahojaan käyttää – kuin suvaita yksinkertaista mökkiläiselämääni täällä kotimaan takamailla.

Elämään syttyy jälleen merkitys, kun ystävä vieläkin syrjäisemmästä mökistä tulee ja tarjoaa kyydin kireässä pakkassäässä. Hän vie minut vetämään joogailtaa lähimpään taajamaan. Tupa on täynnä innokkaita osallistujia muiltakin lähikyliltä ja tunnelma lämmin. Yhdessä olemme edes hetken kaikkien huolten ulottumattomissa.

Perjantaina 3.2 uutiset kertovat lumimyräkästä ja satojen autojen kolarisumasta pääkaupunkiseudulla. En tahdo ensin uskoa korviani, sillä oma maisemani kylpee auringossa. On aivan kuin eläisin yhä siinä perustyynessä mielentilassa, johon edellisiltainen harjoitus johti.

Lauantai 4.2 on leppoisa päivä, aina saunanlauteita myöten illan hämärissä. Minulla on lämmin ja rauhaisa koti, sekä kaikki muu tarpeellinen yksinkertaiseen elämään. Kun lähellä on lisäksi rakas ihminen, ei elämältä osaa enää enempää pyytää.

Sunnuntaina 5.2 Suomi saa uuden presidentin, Sauli Niinistön. Tuntuu, että asiasta on jo kaikki mahdollinen sanottu. Haluan silti vielä toistaa Niinistön omat sanat, jotka hän lausui kampanjoidessaan:

"Minä tulen taistelemaan ahneutta vastaan sen kaikissa ilmenemismuodoissa." Niinistön mukaan ahneus on juuri se pahe, joka on ajanut läntisen maailman ylivelkaantumiseen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä hänen taistelunsa käytännössä merkitsee.

Minusta mielenkiintoista on sekin, että yli miljoona suomalaista olisi valinnut Suomen presidentiksi helsinkiläisen vihreän, joka on sivari, homoseksuaali ja kasvissyöjä, ja jolla on ulkomaalaistaustainen puoliso. Olen samaa mieltä kuin Martti Ahtisaari: "Pekka Haavisto on tehnyt valtavan työn suvaitsevaisuuden hyväksi."

Maanantaina 6.2 viemme kesäisiä valokuvia taideyhdistyksemme yhteisnäyttelyyn. Kotiin palattuani istahdan näppiksen ääreen ja alan kirjoittaa tätä pakinaa.

Ulkona tanssahtelevat suuret lumihiutaleet. Ne kietovat maiseman pehmoiseen ja puhtoiseen vaippaansa. On hyvä olla tässä ja nyt.

Kirjoittaja on läntisen Uudenmaan takamailla asuva kirjailija.