Ammattina ihminen

"Masentunut... vai masennettu" pohti Raijamummuleinonen koskettavassa kirjoituksessaan viime perjantain mielipidepalstalla. (L-U 10.2.).

Kun ikääntynyt ihminen hakee apua sairautensa rankkoihin oireisiin, hän voi joutua pirstaloituneen systeemin kylmään ja kovaan labyrinttiin. Jos on onnekas, pääsee pitkän ja tuskallisen jonottamisen jälkeen päivystykseen. Mutta siellä voi saada kokea olevansa esimerkiksi "taas tuo eukko tulee" -tyyppi. Lääkäri ei ehkä edes katso päin, ei kuuntele ja ole läsnä, ja alkaa vain tivata tupakan ja alkoholin käyttöä.

Tiedän, että kiire panee niin päivystävät lääkärit kuin hoitajatkin tiukoille. Siitä huolimatta moni heistä jaksaa olla myös ystävällinen ja kuunnella. Ja joskus hoitajien joukossa kohtaa suoranaisia enkeleitä. Mutta toisaalta yksikin ylimielinen tai kolea kohtelu voi olla sairaalle ihmiselle liikaa. Se jos mikä voi oikeasti masentaa.

"Uusi ammattikunta on nyt tarpeen: Ihmisammatti", Raijamummuleinonen ehdottaa.

Tavallinen ihminen eli vapaaehtoinen ystävä kuuntelisi, lohduttaisi, ymmärtäisi ja hieroisi lempeästi vaikkapa kipeitä polvia. "Lääkelaukussa" olisi muun muassa musiikkia, runoja, paperia ja kynä. Eikä ihmiseksi tarvitsisi edes kouluttautua. Tarvittaisiin vain empatiaa ja läsnäoloa. Jo se rauhoittaisi.

Ihana ehdotus! Ja minun käsitykseni mukaan jo hyvin toiminnassa oleva.

Sillä onhan esimerkiksi Lohjalla Punaisen Ristin maksutonta ystäväpalvelutoimintaa. Koulutetut ystävät käyvät niin kotona kuin laitoksissa asuvien vanhusten, sairaiden tai yksinäisten apuna ja tukena. He voivat lukea, olla ulkoilukaverina tai muuten seurana. Myös yksittäiseen lääkärireissuun voi saada saattajan.

Sitä paitsi Lohjalla on myös Apuomena ry sekä seurakunnan Laurentius -lähimmäispalvelu, jolla on jopa noin sataviisikymmentä vapaaehtoista. He toimivat osin samantapaisissa tehtävissä kuin SPR:n ystävät. Toiminnan hieno esikuva on Pyhä Laurentius, joka huolehti Rooman köyhistä ja sairaista.

Vaikka itse olen vasta nippa nappa työeläkeiässä, oireilee ikääntyminen jo selvästi. Aistit ovat hapristuneet, tavarat putoilevat nivelrikkoisista käsistä ja kadulla olen kiireisempien jaloissa.

Entä kun olen oikeasti vanha? Onko minulla yhä oikeus liikkua ihmisten ilmoilla, vaikka ehkä avustettuna? Saanko säilyttää ihmisarvoni ja oman identiteettini tunteineen ja ajatuksineen? Vai pitäisikö minut lääkitä helpommin käsiteltäväksi paketiksi, ellen muuten ymmärrä pysyä pois näkyvistä – tai kuolla ajoissa pois rasittamasta yhteiskuntaa?

Ei, en halua muuttua subjektista objektiksi, pelkäksi toimenpiteiden liukuhihna-kohteeksi. Siksi yritän tehdä parhaani, jotta oma toimintakykyni säilyisi mahdollisimman hyvänä, viimeiseen asti.

Mutta jos ja kun tarvitsen myös apua ja hoitoa, toivon sen antajan muistavan tämän kultaisen ohjeen: "Kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan."

Eikä tuo ohje ole tarkoitettu vain hoito- ja hoiva-alan ammattilaisille. Se on tarkoitettu meille jokaiselle, ihan jokaisena päivänä ja hetkenä.

Sillä onhan meidän kaikkien "ammatti" ihminen. Ja meidän tehtävämme on olla ihmisenä ihmiselle.

Kirjoittaja on läntisen Uudenmaan takamailla asuva kirjailija.

Written by:

Heli Ilaskari

Ota yhteyttä

Kommentit

Osallistu keskusteluun