Uussyrjäytyneet

Vasta viime viikonloppuna tajusin, miten takamailla oikeasti asun.

Minun piti päästä sunnuntaiaamuksi Turkuun, vetämään koko päivän kurssia. Kuinka ollakaan, perheen ainokaiseen autoon tuli niin yllättävä kremppa, etten uskaltanut lähteä sillä kuntakeskuksen linja-autoasemaa pidemmälle. Eikä sieltä ollut bussiyhteyttä Turkuun kuin vasta puoleksi päiväksi.

Aloin kiireesti selvittää, mitkä olivat vaihtoehtoni. Ilman nettiä se olisi ollut liki ylivoimaista.

Selvisi, että järkevin ja ehdottomasti edullisin ratkaisu oli hypätä kuntakeskuksesta bussiin jo lauantaina. Netistä löytyi myös siisti, halpa ja rauhallinen hotellihuone lähellä linja-autoasemaa ja kurssipaikkaa. Paluukyyti onnistui sentään vielä samaisen sunnuntain iltana.

Mikäpä mummon on elellessä täällä takamailla, jopa ilman autoa – niin kauan kun ei tarvitse lähteä minnekään. Netin kautta voi olla yhteydessä ystäviin ympäri maailman ja vieläpä reaaliajassa. Voi hoitaa laskut ja monet ostokset.

Mummo voi tilata kissoilleen vaikkapa säkillisen kissanmuroja Saksasta ja tuttu posteljooni kantaa ne viikon sisällä suoraan kotiovelle. Ei tarvitse itse matkustaa, eikä raahata tavaraa kaupasta. Ja kaiken saa jopa halvemmalla kuin kotimaasta.

Mutta entä ellei mummolla ole nettiä?

Tutkimusten mukaan vain alle puolet 65 vuotta täyttäneistä on internetin käyttäjiä. Muita huonommat mahdollisuudet käyttää tietokonetta ja nettiä on lisäksi maaseudun asukkailla, vähävaraisilla ja vähän koulutetuilla.

Maaseudun mummo saattaa olla tätä kaikkea. Voisiko häntä siis kutsua digitaalisesti syrjäytyneeksi tai peräti uussyrjäytyneeksi? Sillä ilman nettiä hänen elämänsä käy entistäkin kalliimmaksi ja hankalammaksi.

Minusta on käsittämätöntä, että pankit rosvoavat yhden laskun maksamisesta konttorissa jopa 7-8 euroa. Jotta autoton mummo pääsee maaseudulta pankkiin, hänen on sen lisäksi maksettava kyydistä bussissa, jos sellainen sattuu vielä kulkemaan. Tai sitten maksettava vieläkin kalliimmin taksista.

Ja jotta asia olisi entistäkin hankalampi, monet pankit ovat alkaneet supistaa kassapalveluiden aukioloaikoja vain muutamaan tuntiin keskellä päivää.

Paitsi pankin, myös kunnan, Kelan, verottajan ja muut vastaavat palvelut alkavat painottua nettiin.

Esimerkiksi verottaja ei enää tänä vuonna lähettänyt esitäytetyn veroilmoituksen liitelomakkeita. Niinpä maaseudun mummon pitäisi imuroida netistä lomake 14, jos hän haluaa saada kotitalousvähennyksen. Tai sitten hänen on matkustettava lähimpään verotoimistoon hakemaan tuo liitelomake.

Ilman nettiä ei myöskään veroviraston aukioloajan tms. selvittäminen ole helppoa. Oma haasteensa on löytää ensin puhelinnumero. Sen löydettyään voi joutua näppäilemään numeroita, jotta pääsee juuri kyseistä asiaa hoitavan kanssa juttusille. Se puolestaan edellyttää, että on se näppäiltävä puhelin. Ja kun vihdoin onnistuu pääsemään oikeaan jonotusnumeroon, siinä voi joutua odottelemaan pitkäänkin. Sekin maksaa.

Yhä enemmän internetin varaan siirtyvä yhteiskunta syrjii etenkin ikäihmisiä ja haja-asutusalueella asuvia. Eikä ratkaisu ole se, että käsketään mummojen vain kylmästi muuttaa maalta taajamaan.

Kirjoittaja on läntisen Uudenmaan takamailla asuva kirjailija.

Written by:

Heli Ilaskari

Ota yhteyttä