Euroopan pankkimyrskyt saavat minut muistamaan Elmeriä. Kun meidän muiden isät kulkivat verkkareissa, Elmerin isällä oli puku ja suuria suunnitelmia poikansa varalle. Elmeri oli jokaisen opettajan unelma, aina ajoissa, kohtelias ja tunnollinen. Vaikka hän ei itse ollut luokkayhteisössä erityisen suosittu, sosiaalisen lahjakkuutensa avulla hän löysi aina paikan kulloisenkin mielipidejohtajan siipien suojista.

Historia todistaa, ettei meiltä puutu Elmerin joustavuutta. Suomi sopeutui jatkosotaan kimpassa natsien kanssa, 1970-luvun venäjänkielisiin saunaseuroihin ja sitten lännestä puhaltavaan markkinafundamentalismiin. Suomi hoiteli lamat, taudit ja pakkasen. Siinä missä siirtymä maataloudesta vei muualla vuosisatoja, meillä teollistuttiin vuosikymmenissä ja jatkettiin siitä samoilla vauhdeilla palveluyhteiskuntaan.

Suomi on haistellut tuulia tarkkaan ja osannut aina luovia myötävirtaan. Siksi se tuo mieleen luokkatoverini Elmerin: kun vuosien päästä tapasimme, hän opiskeli yritysjohtoa, solmio ojennuksessa ja ihan samalla selviytyjän eetoksella kuin armas isänmaansa.

Oma ala-asteen salainen ihastukseni oli kuitenkin Jari. Hänellä ei ollut isää, rahaa tai diplomaatin lahjoja - vain liuta villejä veljiä ja takkuinen koira, joka söi tumppuni. Koulussa Jari paneutui yksistään niihin asioihin, joista oli kiinnostunut. Hän jäi tyynesti melkein joka viikko jälki-istuntoon, välillä sovittamaan omia syntejään, mutta aika ajoin myös leimattuna toisten rikoksista.

Meillä ei ole ollut aikaa pysähtyä kysymään, onko tällä maalla kenties jotain omiakin tavoitteita.”

En tiedä, mitä Jarille nykyään kuuluu. Viidennen luokan lopussa hänet nimettiin ”sopeutumattomaksi normaaliopetukseen” ja vietiin jonnekin pois. Epäilen, ettei hänellä ole ollut parhaita lähtökohtia tehdä elämässään hyviä valintoja.

Toisaalta en ole lainkaan varma, onko vapautta lopulta ollut Elmerilläkään. Tavatessamme jäin miettimään, miten puutarhurin haalareista haaveillut poika oli päätynyt bisnespukuun.

Epäilen Suomen sopeutuneen kulloisiinkin olosuhteisiin niin mestarillisesti, ettei meillä ole ollut aikaa pysähtyä kysymään, onko tällä maalla kenties jotain omiakin tavoitteita. Riittääkö, että kutsutaan isänmaan asiaksi sitä, että tottelemme ja myötäilemme kulloistakin valtakeskusta? Valtiolle sopeutumattomuus on tietenkin riski, vaan jos ei koskaan uskalla etsiä ja kyseenalaistaa, sitä jää eksyksiin.

Ehkä lapsuuden ihastukseni oli vain pieni poika ilman kummoisia elämän pelimerkkejä, mutta ainakin hänellä oli oma suunta ja terve epäily auktoriteetteja kohtaan.