S W-A

Karjalohjan kirjaston seinillä riippuvat muutamat pastellityöt ja talvisessa maisemassa olevaa rakennusta esittävä pieni öljyvärimaalaus näyttäytyvät erään levottomassa maailmassa eläneen levottoman sielun tervehdyksenä meidän ajallemme, kun lukee Harry Halénin ja Tauno Tukkisen kirjan ”Elämän ja kuoleman kello”. Kirja kertoo, kuinka eräs nuorukainen haki intomieliselle ilmaisulleen väyliä kuvataiteista, näyttelijäntyöstä sekä kirjoittamisesta. Mikään näistä ilmaisukeinoista ei kuitenkaan osoittautunut juuri häntä varten luoduksi yhdeksi ja ainoaksi tieksi.

Hänen varakkaasta, yläluokkaisesta syntyperästään periytyvä persoonallisuutensa, maailmankansalaisen kohtalonsa sekä ylikiihtynyt yritteliäisyytensä kutoivat näkyviin hämmästyttävän gobeliinin, jossa kansakuntien kohtaloiden punomiseen osallistuu historian suurmiesten joukossa myös eräs pitkäpartainen herra eräästä Euroopan kaukaisesta kolkasta.

Sigurd Wettenhovi-Aspasta kertova kirjeisiin, arkisto- ja lehtileiketietoihin sekä aikalaismuisteluihin perustuva kirja tulvii tietoa, josta osa voidaan osoittaa todella tapahtuneeksi, osan jäädessä värjymään toden ja tarinan rajamaille. Kaikessa ristiriitaisuudessaan, humoristisuudessaan ja järkyttävyydessään, ”Elämän ja kuoleman kello” piirtää Wettenhovi-Aspasta niin selvän kuvan, kuin se ylipäätään on mahdollista. Hänen järjettömät, tuhoon tuomitut yrityksensä näyttäytyvät rinnan hänen järjettömien, mutta sitten kuitenkin onnistuneiden hankkeittensa kanssa.

Yritys osoittaa suomenkieli koko maailman kantakieleksi, toisen maailmansodan aikainen Adolf Hitleriin liittynyt toiveikkuus, ihmissuhdevammaisuus yksityiselämässä ja vaikkapa innostus padota Beringin salmi, ”jotta vuorovesiluukkujen avulla kylmästä vedestään vapautuva Jäämeri täyttyisi Atlantin suunnalta Golfvirran lämpimällä vedellä ja sulattaisi napajäätikön.

Silloin Siperia ja Kanada kasvaisivat banaaneja, Haaparanta ihania viinitarhoja”. Kaikki tämä saa lukijan kenties puuskahtamaan: ”Hullu mikä hullu!” Mutta työskentely Suomen itsenäisyyden puolesta, ripeä kansalaistoiminta Venäjän suunnitellessa suomalaisten hevosten valjastamista keisarillisen armeijan palvelukseen, osallisuus Ahvenanmaan kysymykseen ja vaatimus suomenkielisestä yliopistosta eivät olleet hullun houreita, vaan yksityisen ihmisen vastuunkantoa ja suoraa toimintaa tilanteissa, joissa virkamiehet eivät osanneet tai uskaltaneet, tai jäykkyydessään kerenneet, toimia.

Sigurd Wettenhovi-Aspalle langennut don Quijoten rooli 1900-luvun alun taide-elämässä selittyy nuoren kansakunnan tarpeella luoda itselleen vakavasti otettava, Pariisin kilpakentillä vertailun kestävä taidejoukkue, jonka ykkösketjulainen Albert Edelfelt ei voinut sietää Wettenhovi-Aspan kaltaisia arvaamattomia tempoilijoita. Aspa itse omalla hosumisellaan ja keskeneräisten töiden esittelyllään antoi kritiikille perustellut syyt murska-arvosteluihin.

Mutta jotain jäi silloisilta kriitikoilta näkemättä. Nimittäin modernismin vähitellen rantautuessa Suomeen 1930-luvulla alkoi suhtautuminen Aspaan pikkuhiljaa muuttua myönteisemmäksi ja jos hänen kaltaisensa ”Lionaardo-ihminen” olisi elänyt Suomessa 1980-luvulla, olisi hänelle jo ollut tilaa taiteilijakunnassa. 2000-luvulla hän olisi voinut olla vaikkapa yhteisö- tai mediataiteilija. Innovatiivinen, provokatiivinen, keskustelua herättävä visionääri.

Mutta olisiko hän osannut pysyä erossa politiikasta ja bisneksestä? ”Elämän ja kuoleman kello” herättää kysymyksiä. Kuka ja millainen on hyvä taiteilija? Mikä on taiteilijan tehtävä?

PEKKA KAINULAINENKirjoittaja on karjalohjalainen taiteilija ja taideopettaja

Tilaa uutiskirjeemme

Saat joka päivä klo 14 sähköpostiisi koosteen päivän kiinnostavimmista jutuista!

Tilaa tästä

Etusivulla nyt

Uusimmat:

Luetuimmat paikalliset

Uusimmat

Luetuimmat