Kirjoittajavieras

Jussi Patinen: Kirjoitan

Heli Kurimo

”Olen taas yksin kotona. On pimiä ja raaka lokakuun ilta. Ajattelen ja muistelen niitä monia synkkiä lokakuita, kun olin työssä pimeällä ja myrskyisellä Päijänteellä. Oli paljon huolta kuljetettavista kuormista ja laivasta. Oli pimeää, oli myrskyä, oli sadetta, oli sumua. Kaikki oli voitettava ja kaikesta kunnialla selvittävä satamaan. Nippukuormat ei saaneet särkyä, eikä tavaralastit myöhästyä. Oli vaan luotettava opittuun ammattitaitoon, ja joskus hyvään onneen. Kaikista sentään selvisin, mutta kyllä kovan päivätyön tein. Nyt saan viettää unettomia öitä, sitä sanotaan ammattitaudiksi, sillä lepoajat olivat hyvin epäsäännöllisiä. Valvoa täytyi paljon, ja tietysti siitä jäi ikuinen riesa, josta ei parane. Mutta ei sitä pidä murheella muistella. Kaikissa töissä on valoa ja varjoja. Hyvin minä sentään sittenkin kaiken kestin, koska olen saavuttanut näinkin korkean ijän. Kahdessa sodassakin piti käydä, ja kolmatta seurata sivusta katsojana, sillä vapaussota on vielä tuoreessa muistissa, vaikka en siellä vielä kyennyt aikamiesten töihin. Nyt on sitten jo kaikki nähty ja koettu, ja rauha ja lepo tekee hyvää vanhalle kovaksi koetellulle ropalle. Nyt alan lopetella lorujani. Voi sinä siellä petoeläinten ja kenkurojen maassa hyvin. Koita olla nöyrä ja tottelevainen. On mukavaa saada sinulta kirjeesi sieltä. Minullakin on aina ollut kaukomaille kaipuu, mutta se on vaan aina jäänyt kaipuuksi. Onnittelen nyt vaan teitä, jotka saatte siitä nauttia. Hyvää vointia, toivoo Vaari.”

Isoisäni Lauri Patinen (1901–1986) on päivännyt kirjeensä 6.10.1983. Taitan kirjeen takaisin kuoreensa ja otan pinosta seuraavan. Vaari kirjoittaa: ”Sinä siellä paahdat itseäsi kesän helteessä, uittelet haita ja syöttelet krokotiileja. Älä vaan mene liian lähelle krokotiilia, että ei käy huonosti. Se puree ja eikä kukaan ole pelastunut sen kidasta. Sitä minun piti vielä kysyä, että vaikuttaako tämän maapallon pyöriminen siellä haitallisesti kävelyyn?” Hymyilen ja arvuuttelen itsekseni, oliko vaari kysymyksineen tosissaan vai koetteliko vain nuoren miehen huumorintajua.

Kirjeitä on paljon. Joukkoon mahtuu kirjeitä jo edesmenneiltä isältäni, isovanhemmiltani ja isotädiltäni. Iso kasa on äidiltä, veljiltä, muilta sukulaisilta, tuttavilta ja kavereilta. Kirjeiden lukeminen palauttaa mieleen valtavasti muistoja, monet jo vuosia sitten unohtuneita.

Törmäsin pääsiäissiivouksen yhteydessä pariin laatikolliseen kirjeitä yli 30 vuoden takaa. Toisessa oli koko kirjeenvaihtoni Australian vaihto-oppilasvuodeltani, toisessa puolisoni Sannan minulle armeijaan lähettämät kirjeet.

Luen kirjeen toisensa perään. Hymyilen, pyyhin silmäkulmia. Aluksi joistakin käsialoista on vaikea saada selvää. Kirjeiden lukeminen on melkoinen aikamatka. Nyt luettuina erityisesti isovanhempieni kirjoittamat ajatukset elämästä ja ikääntymisestä näyttäytyvät kovin eri valossa kuin aikanaan 18-vuotiaan silmin luettuina.

Mitä enemmän kirjeitä luen, sitä enemmän alan sääliä nykyaikaa ja surra kirjeiden kirjoittamisen aikakauden päättymistä. Ihmisten kirjoitustaito heikkenee kovaa vauhtia. Valtava määrä ihmiskunnan muistia jää kirjoittamatta talteen. Tulevat sukupolvet eivät pääse lukemaan vanhempiensa ja isovanhempiensa ajatuksia ja kokemuksia elämästä. Kun käsialakirjoitusta ei enää suomalaiskouluissa opeteta eikä opita, osataanko vanhoja kirjeitä tulevaisuudessa lukeakaan.

Päätän käynnistää omalta osaltani taistelun tuulimyllyjä vastaan. Ryhdyn kirjoittamaan oikeita kirjeitä Oulussa opiskelevalle tyttärelleni. Ehkä jo heti ensi viikolla.

JUSSI PATINEN

Kirjoittaja on Lohjan kaupunginhallituksen pj. (kok.).

Kirjoitusta muokattu 10.5.18 klo 22, lisätty kirjoittajan isoisän oikea syntymävuosi.

Kirjoittajavieras

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet