Päätoimittaja Päivi Kallo

Ilon ja surun juhla

Nostan tänään lipun salkoon 101-vuotiaalle Suomelle.

Itsenäisyyden juhlintaan yritettiin saada mukaan vauhdikkuutta ja riehakkuutta viime vuonna, kun Suomi täytti 100 vuotta. Siinä onnistuttiinkin, vuosi täyttyi perinteisemmän ohjelman lisäksi sukkien kutomisesta, koko Suomen tanssista, valoteoksista – osa projekteista on jatkunut läpi kuluvan vuoden.

Mutta nyt olemme palaamassa arvokkaaseen juhlintaan puheineen ja hillittyine ohjelmineen.

Kuvaavaa omalta osaltani on, että pysäyttävimmin itsenäisyyttä kuvaa minulle oman pihan lipputankoon nostetun siniristin ohella Narvan marssi.

Tämän perinteisen surumarssin raskaat mollisävelet saavat palan kurkkuun jo pelkästä ajattelemisesta.

Tutkailin Wikipediasta marssin taustoja: ”Narvan marssin sävel on ilmeisesti irlantilaista alkuperää, ja sen on arveltu kulkeutuneen Ruotsiin Britteinsaarilta tulleiden värvättyjen sotilaiden mukana. Marssi on saanut nimensä vuonna 1700 käydystä Narvan taistelusta, jossa sitä perimätiedon mukaan soitettiin.”

Juuri taustansa vuoksi Narvan marssia soitetaan etenkin sotilashenkilöiden ja sotiemme veteraanien ja lottien hautajaisissa. Se muistuttaa menneistä sukupolvista.

Ilon juhla on myös surun juhla. Sotien perhetragediat säilyvät sukumuistissa.

Päätoimittaja Päivi Kallo

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet