Kulttuurikolumnit

Janne Haapanen: Digiloikkaa kerrakseen

Ensimmäisen suuren digielämykseni koin uudenvuodenyönä 1979/80. Seurasimme veljeni digitaalikellon näytöstä, kuinka kaikki numerot vaihtuivat yhtaikaa vuoden vaihtumisen sekunnilla. Pikkuhiljaa alkoi levykaupoissa törmätä digitaalisiin äänityksiin. Sitten hankin cd-soittimen ja cd-levyjä– ihmeellistä, ei kuulunut enää rahinaa eikä tarvinnut kääntää levyä.

Ensimmäinen kännykkä maksoi paljon ja sen mukana tuli tiiliskiven paksuinen käyttöohje. Pää punaisena joutui opettelemaan uutta maailmaa, jossa on erilaisia valikoita ja niissä erilaisia toimintoja. Lopulta tuli tietokone, jossa oli muutaman megatavun kovalevy ja keskusmuistiakin ihan megatavujen verran. Digimatka megatavuista teratavuihin on kuin kestävyysjuoksukilpailu: se alkoi hitaasti ja nyt ollaan kirivaiheessa. Maaliviiva vain ei tunnu lähestyvän.

Onhan se huikeaa, että voi hoidella pankkiasioitaan milloin ja missä vain, voi katsoa videoita kadulla kävellessään, varata matkoja ja ostaa konserttilippuja kotisohvalta tai saada minkä hyvänsä kappaleen sanat ja sointumerkit silmiensä eteen muutamalla klikkauksella. Minun ikäpolveni henkilön on kuitenkin varsin vaikea pysyä vauhdissa mukana ja toisaalta sietää vauhdista johtuvaa jatkuvaa keskeneräisyyttä. Juuri kun opin jotakin, tulee päivitys, jonka myötä moni hyväksi havaittu toiminto muuttuu.

Aikaisemmin mainitsemani tiiliskiven paksuiset käyttöohjekirjat ovat historiaa. Se ei kamalasti haittaa, sillä harvoin olen törmännyt ohjeeseen, joka neuvoisi laitteen käyttöä eikä vain kertoisi, mitä uskomattoman hienoa kyseisellä laitteella voi tehdä. Käännöksetkin ovat usein kehnoja. Ystäväni oli asentanut digikameraa käyttöön ja käyttöohje neuvoi ”painamaan a näppäintä”. Alkoi epätoivoinen a-näppäimen etsintä. Lopulta ystäväni katsoi, auttaisiko englanninkielinen ohje. Siellä luki: ”Press a button”.

Vaikka digiloikkia ei kompuroimatta pysty tekemään, nautin jälleen siitä, että saan kirjoittaa tämän tekstin suoraan koneelle ja voin korjata kirjoitusvirheet helposti. Kun ajattelen vaihtoehtoa, jossa kirjoittaisin pohjaversion käsin ja lopullisen tarinan virheitä peläten kirjoituskoneella, löydän yhtäkkiä ihan uusia voimia digimaailman loputtomaan loppukiriin.

Janne Haapanen

Kirjoittaja on musiikkiopiston apulaisrehtori.

Kulttuurikolumnit

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet