Johannes KoromaKirjoittaja on työtä tekevä eläkeläinen.

Kävellen vai pyöräillen

Helsingissä on 1 200 kilometriä pyöräteitä. Miksi siis pyöräilijöiden pitää aina ajaa samalla jalkakäytävällä, jolla minä kävelen?

Takkini hihoissa on pysyvät jäljet ammuksen lailla kiitävän pyöräilijän ohituksista. Autoilijat pysyvät ajokaistoillaan, mutta pyöräilijät tulevat, mistä huvittaa. Autot myös pysähtyvät suojateiden eteen, mutta pyörätien ylittävä suojatie ei ole kennelkään suoja. Autoja ei tarvitse kaupunkien keskustoissa juuri pelätä, mutta pyöräilijöitä sitäkin enemmän. Kävelen tai autoilen, aina jostakin on odottamatta syöksymässä kaksipyöräinen.

Jalankulkijoiden ja polkupyöräilijöiden välillä käydään jatkuvaa taistelua elintilasta. Se tuntuu turhalta, sillä molemmat perustelevat etuoikeutensa ekologisella liikkumisella. Yhteinen ajatus kestävästä kehityksestä ei näytä antavan molemmille tilaa liikenteessä. Jalankulkijat ovat nyt se heikoin lenkki.

Mutta ymmärrän täysin myös pyöräilijöitä. Ajaminen Museoviraston rakastamilla mukulakivikaduilla on varmasti epämiellyttävää. Eihän se ole miellyttävää matkantekoa myöskään joukkoliikenteen vatkaimessa, josta kuljettajienkin sanotaan saavan selkävaivoja. Puikkelehtiminen ajoradalla suomalaisen henkilöautoilijan armoilla ei sekään ole innostavaa.

Pyöräilijöitä on liian vähän, jotta he voisivat puolustaa oikeuksiaan ajoradalla silloin, kun erillistä pyörätietä ei ole. Sileän jalkakäytävän houkutus on ymmärrettävä, oli siinä heille varattu kaista tai ei.

Seurauksena on risteilyä kävelijöiden lomassa jalkakäytävän laidasta toiseen, kiivasta kellon soittelua ja usein myös keskisormen näyttämistä. Vaikka useimmille sopeutumisen on helppoa, ongelmia aiheuttavat nopeusennätysten tavoittelijat.

Jalankulkijan terrorismia ilmenee siinä missä pyöräilijöidenkin. Salakavalimpia ovat koiran ulkoiluttajat. Koskaan ei tiedä mistä päin koira saa houkuttelevimman tuoksun. Toinen vaaran aiheuttaja ovat lastenvaunuja työntävät äidit. Heillä on tapana ryhmittyä turvallisesti kahden tai kolmen vaunun rintamaksi, joka täyttää jalkakäytävän koko leveydeltään.

Pyöräilijät ja jalankulkijat on sullottu jalkakäytävälle, jota kaavoittaja kutsuu kevyen liikenteen väyläksi.

Pyöräilyn suosio on hienosti lisääntynyt Suomessa. Liikenneväylien suunnittelussa ajatukset ovat kuitenkin jääneet 50-luvulle. Kun maantiet ja kadut olivat tyhjiä, tilaa pyöräilyyn riitti. Nyt pitäisi kaduille mahduttaa raitiovaunut, autot, pyöräilijät ja jalankulkijat, kukin omalle kaistalleen. Pyöräteiden sekavuus selittää tosielämän kaaosta. Suomessa on tehty pyöräteitä halpamallilla, kun pyöräilijät ja jalankulkijat on sullottu jalkakäytävälle, jota kaavoittaja kutsuu kevyen liikenteen väyläksi.

Tällaisessa yhdistämisessä sekoittuvat molempien oikeudet ja velvollisuudet. Tuskinpa siinä auttaa se vihreä ajatus, että kaikkialla korkein sallittu nopeus olisi 30 km tunnissa, jolloin autot ja pyörät kulkisivat samaa tahtia.

Pyöräilyn helpottamista lisäisi pyöräilijöiden liikennekasvatus. Vaikka useimmilla heistä uskoakseni on ajokortti, liikennesäännöt unohtuvat satulassa. Niin käy usein myös jalankulkijoille. Pieni liikenneterroristi asuu monen liikkujan sisällä.

Johannes Koroma

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet