Haikailemme monesti sellaista mitä meillä ei ole. Kun sen saamme, emme sitä välttämättä arvosta, vaan haikailemme taas jotain muuta olematonta.
Tämä toimii ikävä kyllä myös toisin päin. Osaamme arvostaa jotakin, mitä meillä jo on vasta sitten kun meillä ei sitä enää ole.
Olen huomannut tämän monesti urani aikana sitten, kun ole menettänyt jonkin työkaverin.
Vasta jälkeenpäin huomaa monia asioita, jotka ovat hoituneet huomaamatta ja nyt ne pitääkin itse opetella tekemään tai jättää kokonaan tekemättä.
Sama ajatus kiertyy kaikkeen muuhunkin elämässämme. Monelle terveyskin saattaa tuntua itsestään selvältä – kunnes sen joltain osin menettää. Kaikille meille terveydenkin menettäminenkin on lopulta edessä.
Perheemme menetti viime viikolla täysin yllättäen rakkaan perheenjäsenen. Aamulla tuskin huomasimme Tipsu-kissaamme ja illalla häntä ei enää ollut. Suru on valtava. Kunpa voisin kääntää jälkiviisausruuvilla kelloa vähän taaksepäin ja toimia toisin. Kirotut valjaat ja omenapuun oksa.
Mieti, miten osoitat rakkautesi, kun se on vielä mahdollista.
Minäkin ajattelin, etten kykene tätä kolumniani tekemään määräaikana. Ainoa mihin nyt kykenen, on kirjoittaa rakkaasta Tipsusta.
Mitä voin oppia tästä elämääni ja työhöni? Minkä opin voisin välittää teille?
Mieti, keitä ja mitä rakastat niin paljon, että niistä luopuminen olisi valtavan tuskallista.
Mieti, miten voisit varmistaa, että saat viettää rakkaiden ihmisten, olentojen ja tekemisten parissa enemmän aikaa. Hieman enemmän joka päivä. Paljon yhteisiä lisävuosia.
Mieti, miten voit vapauttaa aikaa sellaisesta, jota et toisiaankaan jää kaipaamaan. Tee epämieluisaa vähemmän tai tee se tehokkaammin.
Mieti, miten osoitat rakkautesi joka päivä, kun se on vielä mahdollista. Sanoilla, teoilla ja läsnäololla. Älä pelkästään mieti, vaan toimi.
Antaisin aika paljon mahdollisuudesta rapsuttaa Tipsua vielä edes yhden ainoan kerran.
Kirjoittaja on vaikuttamisen taitojen valmentaja.